Jouji | By : Yatski Category: Misc. Non-English > Anime Views: 1003 -:- Recommendations : 0 -:- Currently Reading : 0 |
Disclaimer: I do not own the anime/manga that this fanfiction is written for, nor any of the characters from it. I do not make any money from the writing of this story. |
------------
Lippalakkipäinen
hahmo kulki pitkin pimeitä käytäviä. Lakin
koristeena olevan kuvan kaltainen virne oli kuin juuttunut kulkijan
kasvoille. Täten vaatekappaleen kuva ja ihminen olivat kuin
hivenen toisistaan eroavat kopiot - oli vain yksi ero. Typerästi
virnistävän hahmon suu oli kiinni.
Vilkaisu käytävän
ainoaan valaistuun huoneeseen riitti vahvistamaan epäilyn. -
Bingo.
Teini kääntyi
kannoillaan ja lähti takaisin käytävän päähän,
poiketen vasemmalla olevaan valvontahuoneeseen. Hän ei
tavallisesti nuuskisi käytäviä kuin pahainen sissi,
vaan tekisi hommat kotoa käsin.. Mutta koska käsky oli
ollut käsky, siinä ei ollut auttanut ininä.
Huone oli tyhjä ja
kone lukitsematon. Teini haukotteli tylsistyneenä ja tunki
vasemman kätensä sormet lakin alle, yrittäen painaa
töyhtöä alas.
Ketään ei ollut
tulossa, mutta hän ei jaksanut pohtia taikka pöyhiä
tukkaansa enempää, vaan loikkasi istumaan tuolille, kaivoi
pusakkansa kätköistä CD-levyn ja laittoi sen
koneeseen.
Laskuri ponnahti
peittämään koko taustakuvan ja luku alkoi juosta
taaksepäin.
Samaan aikaan toisaalla,
täysin vastakkaisella puolella kerrosta, vartija heräsi. -
Mhäh...?
Ruutu muuttui mustaksi
kauhistuneen vartijan todistaessa. Koska englannin osaaminen oli niin
ja näin, teksti jäi ymmärtämättä: "You
can't ever find a place that's nice and peaceful, because there isn't
any. You may think there is, but once you get there, when you're not
looking, somebody'll sneak up and write 'Fuck you' right under your
nose."
- ....... Ei perrrkele.
Tuoli kaatui lattialle
miehen noustessa äkillisesti. Ovi jäi auki juoksijan
jälkeen.
Teini oli samanaikaisesti
repimässä irti valkoiseen hahmoon kiinnitettyjä
neuloja. Kuulokkeet lojuivat jo lattialla. Kameroita ei huoneessa
ollut.
- Yaah, te vuodatte kuin
jaettu Windows...
Ovi lennähti auki.
-
SEIS!
Vastaukseksi teini
riuhtaisi loput neulat irti - taikka pikemminkin hahmon irti
neuloista - ja sitoi räsynukkemaisen hahmon kiinni itseensä
vyötäisillä olevalla klipsihihnalla, kietoen kätensä
kainaloiden alta saadakseen tukevan otteen.
Tarvittiin muutama tukeva
harppaus ja syöksy ikkunan läpi. Teini tosin kompastui
viimeisessä askeleessa, mutta sillä ei ollut enää
mitään väliä.
Tuuli tarttui
lippalakkiin ja riuhtaisi sen mukaansa.
Teini nykäisi erästä
pusakassaan riippuvaa narua pikkusormellaan. Sodanaikainen laskuvarjo
aukeni - täydellisesti, ehjänä.
Juuri kun vartija oli
puolivälissä huonetta, samanaikaisesti sekä kihisten
raivosta että peläten itsensä puolesta, musiikki löi
hänen korvansa lukkoon ja sai vajoamaan lattialle tuskasta
ulvaisten.
Oh
baby baby, oh baby baby
Oh
baby baby, how was I supposed to know
That
something wasnt right here
Oh
baby baby, I shouldn't have let you go
And
now youre out of sight, yeah
Show
me how you want it to be
Tell
me baby cuz I need to know now, oh because........
Kadun tasolle
turvallisesti leijaillut teini ei voinut hillitä leveää
virnistystään, vaikka hän olikin huolissaan valkeasta
hahmosta, joka oli nyt siirtynyt selässä kannettavaksi -
laskuvarjo oli viety tylysti roskalaatikkoon.
Ennen
kääntymistään seuraavaan kadunkulmaan ja kohti
kotia, teini kääntyi katsomaan ja näki koubanissa
olleiden poliisien juoksevan kohti toimistorakennusta.
Joku tulisi olemaan
tyytyväinen.
***
Jouji tuhahti itselleen.
Pienenpieni ääni hänen päänsä sisällä
inisi kuin moskiitto, eikä antanut rauhaa... Hän yritti
työntää tuon äänen pois mielestään,
mutta se siirtyi vain taka-alalle, palaten pian typerään,
häirinnästä koostuvaan työhönsä.
Pian ääni
voimistui - ja muuttui, aivan kuin joku olisi poistanut pumpulitupot
korvista. Ininä olikin laitteiden pihinää ja
piipitystä.
Jouji virnisti itsekseen,
mutta kun hän avasi silmänsä, virne katosi ja suu
avautui feminiiniseen kauhunkiljaisuun.
Hänen näköpiirinsä
täytti otus - oliko se edes ihminen? - jolla ei ollut lainkaan
karvoja, ja jonka oikeasta kyljestä lähti munuaisten
dialyysihoitoon tarkoitetut letkut. Pussi oli kiinnitetty hihnoilla
kylkeen.
Otus avasi hitaasti
suunsa ja näytti hetken siltä kuin se aikoisi nielaista
Joujin kokonaisena. Se jopa esitteli kitaansa ennen kyseistä
tekoa. Huulet olivat haljenneet ja kuivuneen veren peittämät.
Kielelläkin näkyi verta.
Jouji tajusi yllättäen
että hänen kätensä olivat vapaat. Appelsiinimehu
ja sappi pyrkivät ylös, joten hänen täytyi
läimäistä käsi kuonolle ja nielaista hyvin
syvään.
Otus räpäytti
silmiään, ilmeisesti hämmästyneenä ja puhui
sitten. Puhe kuulosti aivan siltä kuin pieni etana olisi edennyt
ylös Fuji-vuoren rinnettä, liukunut taemmas, puhallettu
alas - kyseinen etana ryömi silti uudestaan kohti määränpäätään.
-...... Minun..
aikanani... nuoret.. eivät huutaneet.. noin...
Nykyään....ollaan...niin.. epäkohteliaita...
Jouji kumarsi päänsä
anteeksipyyntöön, minkä makuuasennolta pystyi. Otus ei
ollut eläin, vaan elävä ihminen, luonnollinen henkilö.
Kammottavat
huulet vääntyivät jokseenkin lämpimään
hymyyn. - Benin poika... Nee?
Jouji kykeni vain
nyökkäämään. Pieni ääni hänen
takaraivossaan jankutti, ettei hänen kannattaisi vastata
yhteenkään vanhuksen esittämään kysymykseen,
sillä hän tanssi nyt taistelukentällä.
Huoneen
ovi aukeni raskaasti naristen. - Oi jiisan, lakkaa
pelottelemasta vierastamme.. Tiedän kyllä että sinä
pidät siitä kun täällä käy
ulkopuolisia, mutta oletko ottanut huomioon miltä näytät?
Vanhus ärähti -
se kuulosti santapaperin raapimiselta. Mikäli hänellä
olisi ollut yhä kulmakarvat, ne olisivat nyt kurtistuneet.
Hetken painostavan
hiljaisuuden jälkeen karvaton vanhus nousi tuolilta, itsekseen
jupisten, otti keppinsä ja suuntasi ovelle - kyeten ihme kyllä,
astumaan korkean kynnyksen yli käytävälle.
Kävelykeppiin tukeutumisesta aiheutuvat kolahdukset ja
narahdukset vaimenivat pian.
Jouji ei jaksanut
kohottaa päätään katsoakseen tulijaa.
Onneksi toinen säästi
siltä vaivalta ja veti oven kiinni, istahtaen tuoliin samalla
kun puhui: - Hän pelästytti sinut pahoin, eikö?
Huoneen ainoa valo tuli
paljaasta hehkulampusta ja sen valossa Jouji näki saman teinin
kuin aikaisemminkin. Aivan kuin väärässä
ympäristössä. Teinin olisi oikeastaan kuulunut olla
Lawsonin pihalla syljeksimässä tai kivittämässä
autoja, jauhamassa purkkaa tai skeittaamassa... Häiritsemässä
"amerikkalaisilla tavoilla", kuten Cross oli joskus
sanonut.
Mutta
teini oli täällä, paikassa joka muistutti
lähinnä sukellusvenettä tai bunkkeria... Ilmassa oli
melkein käsinkosketeltava kosteuden tuntu, mutta seinät
eivät sentään valuneet vettä - kuten värit
pahalla happomatkalla.
Jouji puuskahti, saaden
teinin hymähtämään ja ottamaan napit korviltaan -
venäjänkielinen musiikki kaikui kaukaisena mutta selvänä.
- Olen Kisai. Tämän
paikan tietoliikenteen apulaisoperaattori.. Meillä on erityisiä
huoneita, joista kännykällä soittaminen on
mahdollista. Muuten tämä on kuin Faradayn häkki.
- Missä tämä
sijaitsee..? Tarkoitan, sitten kun minun täytyy päästä
pois...
Jouji irvisti sanojensa
kömpelyydelle. Hän oli täysin uupunut ja tunsi
pienenkin kivun selvästi... Ruumiillinen kipu ei ollut
kuitenkaan mitään verrattuna järkytykseen, joka
aiheutui Kisain ilmeestä.
Teini
veti ilmaa sisään nenän kautta, aiheuttaen viheltävän
äänen. - Tesshin-dono varoitti minua kertomasta, mutta jos
todella haluat.... Olemme niin lähellä Ground Zeroa kuin
on terveellistä.. Yllämme on entisen kaupungin rauniot,
jotka rakennettiin suomaalle. Siksi täällä on kosteaa.
Kosteus itsessään ei ole mitä luultavimmin soluille
vaarallista, mutta meidän on haettava tarvittava vesi
kaupungista.
Huomaamattaan Jouji
narskautti hampaitaan ja päätti käydä suoraan
asiaan, vaikka se saattaisikin loukata. - Muututko sinä tuon
vanhuksen kaltaiseksi...?
-
Miksen minä ole lainkaan yllättynyt...? Rauhoittaakseni
mieltäsi, ei, en muutu... Senjintaki - tai Sennintaki - on
hibakusha. Teoriassa hänen ei pitäisi olla elossa..
Hänen näkönsä on heikentynyt todella pahasti. Hän
näki monien muiden tavoin pommin räjähtävän.
Jouji pudisti päätään
kuunnellessaan hiljaisena nuoren puhetta. Huolimatta siitä
työstä mitä Akame teki, mikään ei voinut
paikata menneisyyden haavoja. Puhe ei ollut propagandaa, vaan
puhdasta totta, kuin avoimeksi revittyä haavaa - siltä ei
auttanut sulkea silmiä ja korvia.
- ... Cross, äitisi,
teki melkein itsemurhan... Hän syöksyi kentälle,
sieppasi pienen lapsen - pelinappulan, Akamen vangin - ja juoksi
vangin kanssa takaisin.. Tesshin ehti kuitenkin nähdä
isänsä ja muiden yksinkertaisesti haihtuvan olemattomiin,
jättävän vain varjon sille seinälle, jota vasten
he nojautuivat... Hei, itketkö sinä?
Kysymyksen vastaus oli
myönteinen. Joujin poskia pitkin valuivat isot, katkerat,
kyyneleet. Ironista kyllä, hän oli nähnyt vain kerran
toisen henkilön itkevän samalla tavalla kuin hän juuri
nyt - Hiron, End of Evangelionin lopussa.
- Minä olen
pahoillani... Todella pahoillani.. Isäni.... Kaikki... Akame..
En tiennyt että... Se on näin pahaa....
Kisai kohotti kulmiaan ja
hymyili. Hän nousi tuolista ja asetti sormensa Joujin huulille,
tyrehdyttäen viimein kyynelten virran. - Jos seuraava
pahoittelusi koski asuinpaikkaa, älä välitä.. Me
altistumme täällä vuodessa vain normaalin
taustasäteilyn verran ja jos kuuntelet tarkasti, kuulet pientä
ritinää. Geiger-mittareita joka huoneessa, eivätkä
ne ole mitään vanhoja. Ja jos - krhm, nussit pilkkua - minä
altistun vähemmän kun kuljeksin ympäriinsä, sinä
paskankaan vertaa. Heivaamme sinut täältä pois niin
pian kuin saamme luvan.
Vaikka ovi narahti
auetessaan kuin kaatuva puu, Kisai tuli silti Tesshinin yllättämäksi
ja vetäytyi taaksepäin silkasta refleksistä.
- En voi torua poikaa
kielestään, koska tulette näköjään
hyvin toimeen. Kisai, sinua tarvitaan.
Teini nyökkäsi
ja poistui huoneesta nopeasti, kuitenkaan viemättään
kättään lippalakin lippaan ohittaessaan itseään
korkea-arvoisemman henkilön.
Tesshin ei istahtanut
tuolille, vaan katseli Joujia arvioivasti päästä
jalkoihin sängyn vieressä seisoen.
- Hienoa nähdä
joku tuttu pitkästä aikaa... Täällä aika käy
niin pitkäksi.. Olen nähnyt viimeksi vain Ginin.
Jouji nousi rajusti mutta
helposti istuma-asentoon vuoteella. Hopeaturkkisen vanhuksen
mainitseminen yllätti, mutta Tesshinissä Joujin reaktio ei
saanut mitään erikoista aikaan.
- Hän käski
pelastaa sinut, koska tiesi ettei kukaan muu siihen pystyisi. Siksi
lähetimme Kisain, jonka ulkomuoto petti sinut. Ei, Ginillä
ei ole mitään ennustajan kykyjä, mutta aina kun se
kaksikko on paikalla.. No, näit mitä tapahtui.
Jouji tajusi vasta nyt
katsoa alas. Vaatteisiinsa, koska peittoa ei ollut. Hänet oli
puettu yksinkertaisiin, harmaisiin vaatteisiin. Villapaitaan ja
paksusta kankaasta tehtyihin housuihin, jotka suojasivat kylmältä.
Tesshin kohotti hieman
kulmiaan. - Arvaan, mitä ajattelet. Tulin hakemaan sinua..
Tesshin käveli
ovelle ja kääntyi katselemaan, kun Jouji veti ylleen
lattialle kasaan laskostetun takin. Kengännauhat solmiutuivat
kauniille rusetille - kuten ennen, sen Tesshin muisti hämärästi.
Ovi jysähti kiinni
kaksikon takana. Jouji irvisti äänelle. Kuulo oli yhä
herkkä. Ties mitä hän oli saanut niiden paskiaisten
luona ollessaan....
He
kävelivät käytävää pitkin eteenpäin
ja Jouji ei voinut hillitä itseään vilkuilemasta,
siinä missä Tesshin katsoi eteenpäin. Paksujen
lasisten ikkunoiden takana Kogat elivät - ja ajan saatossa
kuolivat. Kyllä, yhdessä huoneessa puhuttiin kännykkään,
toisessa tutkittiin mittareita ja kolmannessa.. Kolmannessa näkyi
jotain, joka veti mielen matalaksi. Kärsinyt, palanut nainen
taitteli paperikurkia, yskäisten välillä verta
lattialle. Kurjet uivat veressä.
- Hän....
Tesshin vastasi
pelottavan rauhallisella äänellä. - Et sulkenut
silmiäsi, niinkö?
Jouji joutui hillitsemään
vihaansa kumartuessaan sen verran jotta pääsi ovesta,
jatkamaan kulkua käytävästä toiseen.
Suoristauduttuaan hän huusi:
- Miksette tee mitään?!
Huuto keskeytti
ohikulkevan, maskiin pukeutuneen Kogan kulun ja oli vähällä
saada tämän pudottamaan kantamansa kallisarvoisen mittarin.
Tesshinin askeleet
muuttuivat ripeiksi ja kaikuivat betonisista seinistä. Kun
kauhistuttava näky oli jäänyt Joujin taakse, vastaus
tuli kireänä.
- Tuo nainen olisi voinut
valita kuoleman oman kätensä - tai puhtaan luovutuksen -
kautta. Hän halusi silti elää. Emme usko eutanasiaan.
- Kuka hän on?
- Kisain äiti. Pojan
isä oli rivisotilas, joka lähti lätkimään
Toisessa Sodassa pian alkulaukausten jälkeen, mutta astui
vanhaan miinaan, vaikka kenttä oli selvästi merkitty..
Pojalla on yksinkertaisesti käynyt paska säkä ja siksi
hän kai kuljeksii kaupungilla niin paljon. Kukaan ei oikein
tiedä mitä päässä liikkuu. Onko hän
tikittävä aikapommi vai ihan "normaali"...
Jouji hymähti
lauseen viimeiselle sanalle, mutta tajusi sitten että he olivat
tulleet raskaalle ulko-ovelle, jota Tesshin väänsi
parhaillaan auki.
Lihasten pullistuminen
näkyi paidan alla, mutta oven narahtaessa auki, suu ei suinkaan
avautunut uupumusta ilmaisevaan läähätykseen, vaan
pysyi tiukasti kiinni.
Vastaan iski kirpeä,
öinen pakkasilma. Käytävä oli harjanteen sisällä,
josta se ilmeisesti kaartui syvemmälle maan sisään..
Tesshin vetäisi
syvään henkeä, silmät puoliavoimina - selvästi
nauttien ilmasta kuin hyvästä ateriasta. - Olen pahoillani
että joudut kävelemään.. Mutta tänne meidät
on karkotettu ja täällä me pysymme..... Aaah,
ilmastoinnin antaman ilma on niin.. tasaista, ettei se tunnu miltään.
Tämä ilma taas tuntuu elämältä, koska tässä
voi haistaa kaikki vivahteet. Kuin musiikissa... Sibeliuksen
sävellyksissä...
Jouji astahti kynnyksen
yli ja tunsi jäykän ruohon narahtavan kenkiensä alla.
- Sinä kuuntelet Sibeliusta..? Eikö hänen
sävellyksiään ole aika vaikeaa saada täälläpäin?
- Kisai tarjoutui ensin
"auttamaan minua", mutta menin ja ostin... Sain paremman
mielen...
Jouji
naurahti kevyesti ja katsoi kylmää kuuta puhuessaan. -
Uskomatonta että sinulla, sotaherran pojalla, on elämässäsi
jotain niinkin vähäarvoista kuin musiikkia...
- Siitä voidaan olla
montaa mieltä. Ah, minulla on sinulle vielä jotain ennen
kuin lähdet....
Tesshin työnsi
kätensä housujensa sivutaskuun ja otti sieltä esineen,
joka näytti pienikokoiselta mp3-soittimelta. Hän antoi sen
hämmentyneelle Joujille ja nyökkäsi. - Laita tämä
päälle kun menet Ginin luokse.
Joujin katse oli
hämmentynyt.
- .. Kiristätkö?
- En suinkaan. Yhteiseen
hyvään.
Jouji otti esineen ja
laittoi sen takkinsa sisätaskuun. Äänetön kiitos
riitti. Hän lähti kävelemään varoen
jäätynyttä ruohoa pitkin kohti kaupunkia.
Ovi jysähti kiinni.
Hän kiirehti askeliaan, loikkasi kevyesti ojan yli. Hän
tiesi kävelevänsä nyt "kolmensadan metrin
vyöhykkeellä"... Kuinka ironista. Vyöhykkeen nimi
oli muunnos Tšernobylin "kolmenkymmenen kilometrin
vyöhykkeestä" - mutta tarkoitus oli päinvastainen.
Vyöhykkeelle olisi
ollut kaupungin virkamiesten mukaan turvallista rakentaa asuntoja,
mutta siihen viljeltiin loppujenlopuksi ruista, peittämään
menneisyyden jäljet. Lapset pelasivat usein baseballia tuolla
kyseisellä pellolla, tietämättä mitään
lähistöllä asujista, jotka tekivät hidasta
kuolemaa..
Jouji
pysähtyi keskelle kuollutta ruispeltoa. Kylmyys ympäröi
hänet, mutta siitäkin huolimatta hän kaatui
taaksepäin, maahan, vain saadakseen uuden näkövinkkelin
asioille, joita hän näki juuri nyt. Tyhjää..
Niin pinnallista.. Miksi tähtikuviot edes ovat olemassa...?
Miksi me kaikki olemme olemassa...? Miksi me sodimme...? Miksi me
kuolemme asioiden puolesta..? Miksi ylipäätään
perustamme uskontoja joiden vuoksi vaikka kuolemme...?
Rukiinvarret pistelivät
selkään takin läpi, mutta Jouji hengitteli
rauhallisesti, ajattelen kaikki niitä jotka olivat poistuneet
hänen elämästään, aivan kuin valuneet
sormien lävitse...
Oli poistumistapa ollut
sitten se tai tuo.
Yllättäen
rasahdus sai silmät rävähtämään auki.
- En tiennytkään,
että aikuisetkin tekevät lumienkeleitä.
Jouji hymyili ylöspäin
nähdessä hopeisen, pehmeäpuheisen hahmon. Gin asui
ruispellon laidalla ja oli usein monina kesinä yksinkertaisesti
istunut kuistilla teetä juoden ja lasten baseballia katsellen.
Vanhuksen käden ote
oli yhä vahva ja askel horjumaton, eikä hän tarvinnut
minkäänlaista tukea kulkiessaan eteenpäin. Hyppy ojan
yli sujui vaivattomasti, vaikka Jouji oli vähällä
huutaa varoituksen.
Gin otti avaimen takkinsa
taskusta ja avasi oven - ovi aukeni poikkeuksellisesti sisäänpäin.
- Voit ilmeisesti
kohtalaisen hyvin sen jäljiltä, mitä tapahtui...?
- Jokseenkin... Ne kaksi
kai päätyivät vankilaan?
Gin riisui kenkänsä
seinän viereen ja asetti takkinsa huolellisesti naulakkoon,
odottaen Joujia ennen kuin nyökkäsi. Vanhuksella tuntui
olevan loputon kärsivällisyys.
Kun Jouji oli saanut
takkinsa ja kenkänsä pois, hän seurasi Giniä
koruttoman eteiskäytävän kautta olohuoneeseen.
Gin istahti matalan
pöydän ääreen ja sytytti hiilipannun - Joujin
yllätykseksi - pitkäpiippuisella sytyttimellä.
Jouji
istahti lähes hävyttömän kömpelösti
tatamille ja korjasi asentonsa nopeasti oikeaoppiseen seizaan,
asettaen pakaransa takamusta vasten ja antaen häntänsä
levätä rentona takana. Hän odotti Ginin alkavan syytää
loukkauksia siitä miten toinen ei edes osannut istua oikein,
mutta toisin kävi.
Gin sulki hetkeksi
silmänsä, mutta avasi ne taas.
- Jouji.. Tällä
ei ole enää merkitystä. Aion vain kertoa tämän
siksi, että tiedän mitä näit. Tarkoitukseni ei
ole lisätä taakkaa sielullesi sillä että
murehtisit menneitä. Tämä on niin kamalan kliseistä...
Tästä ei tiedä kukaan muu... Mutta... Ihmettelet
varmaan, miksi Kiyoita ei ole museossa? Ei edes toista
samanlaista...?
Jouji nyökkäsi.
Kyllä, hän oli ihmetellyt. Pienenä hän oli
kiinnostunut menneestä - ja koska heidän kaupungillaan oli
ollut tarjottavana ainoastaan sotaisa historia, sitäkin oli
täytynyt tutkia - äidin vastusteluista huolimatta..
- Se puuttuu, koska
päätettiin, että menetetty kone ei ansaitse paikkaa
historiassa... Vaikka pommi räjähti siitä huolimatta.
Se pommi olisi saattanut jäädä räjähtämättä
jos kaikki olisi riippunut alkuperäisestä lentäjästä...
Minä syrjäytin hänet viime hetkellä.
- Eikö se ole
niskoittelua?
Gin
naurahti. - Ei tässä tapauksessa.
Hayato jänisti... Hän seisoi keskellä leiriaukiota
kuin suolapatsas ja hoki "minä yritän, minä
yritän".... Kun minä olin lähtenyt, mokoma meni
ja yritti. Pian lähtöni jälkeen hän oli
kuulemma vyöttänyt itsensä räjähteillä
ja juossut suoraan vihollisleiriin, kiroten täyttä kurkkua.
Ruumis tietysti haihtui olemattomiin kun se pommi räjähti
pakkolaskeutuneen koneen mukana. Minä onneksi ehdin tarpeeksi
kauas siinä vaiheessa. Juoksin kuin perässäni olisi
ollut tuhat pirua.. Ei se sitten kuitenkaan auttanut muita.
Joujin katse sattui
nurkassa olevaan perhealttariin. Puiselle, lakatulle pinnalle oli
asetettu jotain, joka pisti ikävästi silmään
valokuvien joukosta. Se oli baseballräpylä, mutta
tavallista pienempi - sopi lapsen käteen.
Hymynkare katosi
vanhuksen kasvoilta. - Aah.. Tuo on Joen. Hän vihasi siepparina
oloa, koska oli niin nopea. Weed - hitaampana mutta vahvempana -
määräsi hänet siihen. Tosin leukemian
loppuaikoina Joe ei jaksanut enää pelata, makasi vain
sängyssä ja katseli kuinka toiset pelasivat ulkona. Silloin
Weed ilkkui hänelle, koska Sakura ei ollut enää
kieltämässä ja minun piti auttaa Yukimuraa läksyissä.
Weed yritti viimeiseen asti ruinata minulta lupaa käyttää
Joen räpylää, mutten antanut - olihan siihen aivan
kirjailtu sankarin, Swimmerin, nimi.. Joen viimeinen toive oli
kovin... outo. Hän halusi että säilyttäisi
räpylän vain muistona, enkä hautaisi sitä hänen
ruumiinsa kanssa.
Jouji painoi päänsä.
- Joe oli ilmeisesti kovin tunteellinen ja järkevä... Kuten
Yukimura? Weed on täysin vastakohtasi.
- Ehkä se tulee
Sakuran puolelta... Mutta toivon, että se joka pakotti toisen
oikeamielisen poikani toimimaan hyödyttömänä
siepparina, kuulisi tämän: Hän saa minulta nyt
koston... Jätän hänet perinnöttä. En anna
hänelle mitään. Kaikki menee Yukimuralle. Mitään
saippuasarjan tekoja on turha yrittää.
Gin ei muuttunut
päätöksen sanoessaan vanhaksi, rähiseväksi
ukoksi, vaan sanoi kaiken kylmän rauhallisesti. Sitten hän
nousi, polvet täristen ja käveli ikkunan luo, laskien
kätensä ikkunalaudalle. - Sinä katsoit tähtiä
siellä ulkona....
Jouji nousi nopeasti
pystyyn ja käveli Ginin vierelle. Vanhuksen hengitys oli
muuttunut rahisevaksi, henkäisyt suorastaan haukkoviksi.
Ginin silmissä
oli kyyneliä. Käsi takertui tiukalla, satuttavalla otteella
Joujin käteen. - Oletko koskaan... Nähnyt ketään...
Tuttua siellä....?
Ginin ote Joujin
kädestä heltisi ja vanhus kaatui ääntäkään
päästämättä tatamille. Jouji ei
yksinkertaisesti ehtinyt ottaa vastaan, vaan antoi toisen kaatua.
Vanhuksen oikeasta
suupielestä valui hieman verta. Ehkä Ginilläkin oli
ollut jokin syöpä, olihan tämä oikeastaan
altistunut enemmän kuin kukaan....
Jouji käännähti
nopeasti ja käveli ripein askelin perhealttarin ääreen.
Sillä olivat Ginin vanhempien kuvat, Sakuran kuva kun tämä
oli ollut vielä voimissaan, Joen kuva.... "Ordinary Joe"..
Kauan sitten mennyt, menneisyyden haamu, jota ainoastaan isä oli
hiljaa kaivannut....
Uskonnon käsite
ei ollut Joujille kovin selvä. Hän oli ollut lähellä
menettää henkensä liian monta kertaa, joten oli
viimein kokemansa masennuksen aikana päättänyt, ettei
uskoisi enää mihinkään korkeampaan voimaan - oli
pelastuminen siitä kiinni tai ei. Hän ei ollut kertonut
päätöksestä kenellekään.
Jouji vilkaisi
veteraanin ruumista vielä kerran ja lähti sitten
makuuhuoneeseen. Onneksi ainut sänky oli länsimainen.
Kaappia
aukaistessaan jotain muistui mieleen ja Jouji laittoi kätensä
housujen sivutaskuun, napsauttaen jotain kevyesti. Ainoastaan
elektromagneettinen pulssi olisi kyennyt tuhoamaan nauhan - ja sen
olisi täytynyt tapahtua jo ennen Joujin syntymää.
Jouji otti kaapista
kaksi lakanaa ja palasi olohuoneeseen, kietoen Ginin ruumiin
kankaaseen kunnioittavin elein. Muuta hän ei voinut tehdä,
mutta rauhassa kuolleen ruumiin katseleminen vapaaehtoisesti erosi
adrenaliinivyöryssä tapetun, usein lihamöykyksi
muuttuneen, katselemisesta... Toisessa tilassa kun mistään
ei oikein tajunnut mitään.
Seuraavaksi hän
suuntasi keittiöön ja otti lipaston päältä
paksun puhelinluettelon, alkaen selata Yukimuran numeroa esille.
Kumma kyllä, viereinen pöytäpuhelin ei ollut mikään
koriste.
Hän ilmoitti
lyhyesti Ginin kuolleen luonnollisesti, niille sijoilleen, ennen kuin
toinen ehti vastata. Loppujenlopuksi Yukimura oli se osapuoli, joka
iski luurin korvaan.
Jouji ei tuhlannut
enempää aikaa talossa olemiseen. Hän lukitsi oven
jälkeensä ja lähti kävelemään
päällystettyä tietä pitkin kohti kaupunkia. Miki
ja Hidari olivat hulluilla lääketieteellisillä
tempuillaan piristäneet häntä pahemmin - tai paremmin
- kuin koskaan ennen. Tulevan ajatteleminen nosti ilkeän hymyn
huulille.
****
While AFF and its agents attempt to remove all illegal works from the site as quickly and thoroughly as possible, there is always the possibility that some submissions may be overlooked or dismissed in error. The AFF system includes a rigorous and complex abuse control system in order to prevent improper use of the AFF service, and we hope that its deployment indicates a good-faith effort to eliminate any illegal material on the site in a fair and unbiased manner. This abuse control system is run in accordance with the strict guidelines specified above.
All works displayed here, whether pictorial or literary, are the property of their owners and not Adult-FanFiction.org. Opinions stated in profiles of users may not reflect the opinions or views of Adult-FanFiction.org or any of its owners, agents, or related entities.
Website Domain ©2002-2017 by Apollo. PHP scripting, CSS style sheets, Database layout & Original artwork ©2005-2017 C. Kennington. Restructured Database & Forum skins ©2007-2017 J. Salva. Images, coding, and any other potentially liftable content may not be used without express written permission from their respective creator(s). Thank you for visiting!
Powered by Fiction Portal 2.0
Modifications © Manta2g, DemonGoddess
Site Owner - Apollo