Adult-FanFiction.org : Non English

Murha/Oikeutus	By : Yatski Category: Misc. Non-English > Anime Views: 1231 -:- Recommendations : 0 -:- Currently Reading : 0
Disclaimer: I do not own the anime/manga that this fanfiction is written for, nor any of the characters from it. I do not make any money from the writing of this story.

Chapter List
- 4
- 5
- 6
-------------

Jerome
irvisti avoimesti pelkille sanoille, pimeässä illassa
kantautuvalle pyynnölle.

-
Voimmeko lopettaa jo?

Hän
hillitsi itsensä ja sulki silmänsä hetkeksi,
henkäisten keuhkojensa täydeltä talvi-ilmaa. Hermojen
oli laannuttava, tai....

-
Voimmeko lopettaa jo?

Silmät
rävähtivät auki. Blue kuului nauravan toisaalla -
mokoma halusi päästä pahasta, koska Jeromen parina
ollessa ei poltettaisi.

- Voim-

Raivonpurkaus
oli tapahtui tuosta vain. Jerome liikahti paikaltaan parilla
harppauksella, tarttui toistelijaa paidan kauluksesta ja riepotteli
häntä ilmassa niin että ketju helisi.

Jokainen
vanki jätti työnsä välittömästi kesken
ja pyrki pääsemään mahdollisimman kauaksi raivon
kohteesta, ettei joutuisi silmittömän rankaisun uhriksi.

Pian
hiljaisuus laskeutui työmaalle. Vangit olivat jakautuneet
kolmeen ryhmään ketjun sallimissa rajoissa. Blue tarkkaili
kaikkea silmä kovana, tyystin tupakanhimonsa unohtaneena.

Jerome
oli painanut kuonon kuonoa vasten inttäjän kanssa. Vain
hengitys huurusi.

Aika
tuntui ikuisuudelta, mutta viimein Jerome puhui. Ääni oli
paljon syvempi ja vaikuttavampi kuin koskaan aikaisemmin.

- Sinä
siis kiusasit asuintoveriasi...? Yrititkö saada sillä
jotain etuoikeuksia? Nyt käyttäydyt kuin lapsi... "Koska
ollaan perillä? Koska ollaan perillä?" Mistä
tämä? Oletko menettämässä järkesi?
Ehket enää tajua sanojani, mutta kuule... Minulle se on
aivan sama... Älä vain tyrki
kokeneita.

Tämän
sanottuaan Jerome heitti pitelemänsä vangin tylysti maahan
ja sylkäisi pelosta tärisevän miehen poskeen. -
Seuraavasta pamahtaa.

Maassa
makaava vanki katseli nujerrettuna, kuinka Jerome käänsi
hänelle törkeästi selkänsä, unohtaen
olemassaolon kokonaan.

Viha
leimahti täyteen liekkiin ja kädet tarttuivat maahan
pudotettuun hakkuun kuin itsestään. Hintelä,
sairaalloisen laiha ruumis nousi maasta, kuin ilman eri käskyä
- valmiina tappamaan, tuhoamaan ja riistämään
hengen...

Jerome
keskeytti puhumisensa Bluen kanssa ja käänsi päätään,
ehtien vain vetämään henkeä silkasta kauhusta
nähdessään vangin mielipuolisen katseen ja hakun
tylsänharmaan terän.

Jok'ikinen
näkyä kauempaakin todistava vanki huusi kauhusta. Edes
hyökkääjän omat veljet eivät kannustaneet -
he olivat jähmettyneet kauhusta.

Yllättäen
hakun liike pysähtyi. Valkoiset, laihat kädet olivat
puristuneet varren ympärille ja vetivät improvisoitua
asetta vähä vähältä taaksepäin.

Tuntui
kuin aika olisi pysähtynyt silkasta järkytyksestä.
Vangit taistelivat toisiaan vastaan vartijan
hengestä.

Hyökkääjän
ote alkoi hervota. Ensin tuskin havaittavasti, mutta sitten aivan
kuin jättiläismäisen käden painamana.

Hakku
irtosi viimein otteesta ja putosi, muttei suinkaan maahan - terä
osui suoraan valkoiseen turkkiin ja sai aikaan punaisen verivirran.

Joujin
katse hakeutui hitaasti alas. Sormien raju ote herposi ja työkalu
putosi äänettömästi maahan.

Jalka
näytti yhtenäisen punaiselta... Kuin marjat vuorilla...
Mies ei enää ikinä, ikinä
enää,
keräisi niitä herkullisia marjoja äitinsä ja
siskonsa kanssa... Perkaisi niitä hiilipannun lämmössä...
Kaikki menetetty vain siksi, ettei hän voisi kävellä
ulos noista kirotuista porteista....

Jouji
nyyhkäisi menetykselleen ja horjahti. Hän oli näkevinään
toisesta silmäkulmastaan, kuinka Sasuke oli peittänyt
silmänsä....

Vahingoittumaton
jalka petti ja Jouji odotti - ei, toivoi - iskevänsä
selkänsä lumeen. Hän kuuli Bluen karjuvan ja
veljeskolmikon nauravan... Tyhmyydelle, turhalle teolle. Kuoleman
sinetille.

Yllättäen
vahvat kädet pysäyttivät lopullisen putoamisen.

Jouji
ei tiennyt mitä sanoa, sillä hänen kielensä ei
taipunut enää sanoihin. Hän tajusi vain menettävänsä
tajuntansa.

Siitä
huolimatta hän ehti nähdä häivähdyksen
teräväpiirteisistä kasvoista, jotka olivat kumartuneet
hänen ylleen...

***

Maailma
tuntui tärähtelevän. Kuului koputuksia ja kiroilua.
Puhetta, joka tuntui kuuluvan kaukaa...

-
...... Hänet Akamelle. Älä kysele enää, vaan
mene töihisi. Tiedän, että sinua nyppii koska olen nyt
lomalla...

Seuraava
tärähdys oli voimakas. Sitä seurasi sarja hiukan
vaimeampia samanlaisia. Ilmeisesti joku käveli ympäriinsä.

Sitten
hulmahdus ja narahdus.

Jouji
uskaltautui viimein avaamaan silmänsä ja huomasi
tuijottavansa pieneen valojuovaan, joka laajeni lähes
sokeuttavaa vauhtia.

Aikaisemmin
kaukaa kuulunut puhe selveni lopullisesti, eikä se ollut
kaunista kuultavaa. - Peeerkele...!

Kuului
hivenen pehmennetty kolahdus.

Jouji
pudisti päätään ja yritti selventää
katsettaan. Hän näki vain epäselvän varjon, joka
istahti kellarin nurin käännetylle kannelle tarkastelemaan
selviävää vankia.

Varjo
kumartui Joujin puoleen ja otti tukevan otteen hänen
vahingoittuneesta jalastaan, nostaen sitä ylöspäin.
Kädet asettivat jalkaterän hartiaa vasten, jotta raaja
kykeni olemaan tukevasti paikoillaan.

Toinen
varjon käsistä laskeutui lattialla olevan laatikon ja
pullon puoleen. - Tämä saattaa hiukan sattua..

Pullo
kohotettiin. Sormet liikauttivat haavaa peittävän siteen
syrjään kuin ohimennen ja lasipullo kallistui...

Jouji
puri hampaansa yhteen. Hän tiesi äänen. Miksi
helvetissä Jerome auttaa minua? Minä olen pelkkä
vanki!

Pullo
laskeutui takaisin puulattialle vain hivenen vajenneena. Jerome
näytti pyyhkivän haavaa valkoisella, puhtaalla,
kangaspalalla. Sitten hänen kätensä
suuntautuivat laatikon puoleen ja tarttuivat lankaan ja neulaan.

Valkoiset
hampaat välähtivät nopeasti katkaistessaan langan.

- En
halua että kuolet...

Neula
upposi läpi lihan ja alkoi kuljettaa lankaa sormien ohjaamana...

Jouji
puristi silmänsä kiinni ja yritti ajatella jotain muuta
kuin tämänhetkistä tilannetta - mutta kaikki ajatukset
ohjautuivat mitä tahansa haparoivaa ajatuspolkua pitkin hyvin
epämiellyttäviin ja syntisiin kanssakäymiskuvitelmiin.

Ehkäpä
Jerome näki Joujin huulien muodostavan sanan "helvetti",
sillä hän hymähti ja päästi otteensa
jalasta. - Ei tässä ole enää mitään
syytä... Sain tämän valmiiksi. Se tykyttää
vielä hieman, mutta laantuu ajan myötä.

Jouji
avasi silmänsä ja huokaisi. - ... Miksi?

Toinen
hymähdys. - Sen kun tietäisi. Ehkä olen pehmeä -
tai en usko enää. Tai sitten minua kyllästyttää
se seikka, että ne jotka huusivat koulutuselokuvaa katsoessaan
"headshotto!", ovat nyt puhdistamisen valvojia.... Vain
siksi, että heidän isänsä on turvallisuuspoliisin
päällikkö ja hänellä on muullakin tavoin
hyvät suhteet Hougeniin ja Genshiniin..

Jouji
murahti. - Olen.. Olen tainnut kuulla toista heistä. Mutta
mikset usko tähän... "jaloon aatteeseen"?

Jerome
rapsutti leukaansa. - Ehkä siksi, että ihmisiä
vangitaan mielipuolisesti sen vuoksi, että he kannattavat vanhaa
hallintoa... Katsos.. Monet meistä vartijoista ovat nähkääs
ihmisiä, joilla on yhä jäljellä samanlaiset
tunteet kuin teilläkin.. Jos olisin saanut päättää,
en olisi vanginnut sinua ja sitä isoa miestä vaimoineen
tänne... Olisitte
saaneet farmin, kun ystäväsi on kerran kätevä
käsistään - ja sinä olet työmies... Pari
lehmää, hevonen ja riisipelto ehkä. Apulaisia tietty.
Vaikka Viimeisestä Pataljoonasta.

Jouji
hymähti. - Hitto, näkisin sinut mielelläni ilman
paitaa.. Ja kyllä, suunnitelmasi kuulostaa nerolta. Ikävää
vain, ettei sitä voi toteuttaa.

Jerome
oli jatkamaisillaan unelmointiaan, mutta hätkähti. - Ni-
Anteeksi? En ole kuullut yhdestäkään tapauksesta,
jossa lääkealkoholi olisi noussut päähän,
mutta sinulla näköjään.. Puhut rumia.

Jouji
tunsi häpeällisen punan nousevan poskilleen. Ne
kieropolkuiset ajatukset olivat, kaikeksi kauhuksi, saaneet kielen
taipumaan peruuttamattomasti....

Nyt
piti odottaa vain kuolemaa. Jerome voisi lähteä, noutaa sen
kirotun kirkuvanvärisen kangastilkun ja käyttää
omistamiaan välineitä neuloakseen merkin lujasti
paikoilleen...

Mutta
ei. Toinen vain hymyili ja risti viimein kätensä, pitäen
hymynsä muuttumattomana. - Vihjauksesi oli aika raju, mutta
ymmärrän jos sinulla on tylsää... Monilla meistä
on. Jotkut tekevät sitä yksin, toiset naisten kanssa -
tosin sisäisesti irvistellen.

-
Mutta...

- Ylin
johto suorastaan jahtaa sellaisia - kuten tiedät... Tiedottaa
eliminoinnista muka suurena voittona. Saakelin tiukkahattuiset. Kun
olen joskus oikein vahvassa humalassa, mietin että missä me
olemme tässä maailmassa... Ylisuuressa perheessä,
jossa kukaan ei oikein puhu kenellekään ja vanhemmatkin
vain paperilapuilla?

Jouji
ei voinut estää naurahdustaan. - Taidat olla oikeassa...
Miksi muuten hoidat minua? Akamelle? Kuulin, kun mainitsit hänet...

Jerome
puuskahti. - En suinkaan anna sinua hänelle. Ensiksi: hän
repisi vaivalla ompelemani tikit. Toiseksi: veisi minulta hyvän
työmiehen.

Yllättäen
mies kumartui toisen puoleen. - ... Ja kolmanneksi: veisi minulta
sinut.

-
Mitä...?

Jerome
ei sanonut mitään, vaan painoi huulensa Joujin huulille. -
Sssh...

Suudelma
loppui yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin.

Toisen
vetäytyessä takaisin, Jouji huomasi tämän
kasvojen olevan melkein kuolemankalpeat. Hän oli myös
näkevinään aavistuksen otsalla helmeilevästä
hiestä.

Vartijan
suusta pusertuvat sanat kuulostivat naurettavilta. - Apua... Minä
tein sen...

Jerome
loikkasi pelottavan nopeasti pois kellarinkannelta, juoksi pöydän
luo ja avasi pullon, kaataen itselleen sakea. Hän joi kupillisen
pohjia myöten ja laski posliinisen astian vapisevin käsin
takaisin pöydälle.

Hän
käveli vaimein askelin takaisin kellarinkannelle ja istahti
polviensa varaan, katselemaan Joujia. - Narahdin. Mutta pakko
myöntää.. Ei se ollut niin kamalaa. Oikeastaan... Jos
et olisi mies, veisin sinut leirin bordelliin ja kuuluttaisin
kaikille että olet minun. Nyt sinä olet vapaasti kenen
tahansa käytettävissä, jolla on asemaa - tai voimaa.

Jouji
puuskahti. - Kuten Koyukin.. Onko hän koskaan ollut naisen
kanssa, sitten?

Naurahdus.
- Sitä ei kukaan meistä miehistä tiedä... Tosin
hänen siskonsa, Choko, on vastuussa bordellista...
Mahdollisuuksia on siis kaksi: Joko naisvanki pakotettuna tai sitten
bordellissa... Koyukin tarvitsee vain oikeastaan koukistaa sormeaan
ja sisko tottelee... Huhutaan, että pikkuvelikin on tiukasti
saappaan alla - ja suorastaan pakeni Tottoriin pilkkasanat
korvissaan.

-
Koyukille voi siis ainoastaan piikitellä vastaan...

Jerome
nyökkäsi. - Mm.. Muttei liikaa. Hän kuulemma ampui
joskus vartijan tuosta vain kun tämä kieltäytyi.
Yrittivät naida tallissa. Sillä nartulla on kovin omituisia
mieltymyksiä...

Jouji
tuhahti. - Mitä Weed sanoo vaimonsa puuhiin?

- Ei
mitään... Paitsi nyt mitä viimeisimpään..
Koyuki osaa hävittää ruumiita polttokuopassa. Olen
joskus vakoillut öisin, kun hän on polttanut niitä..
Kai kyllästynyt naimiseen. Ja tiedäthän sinä
kirjanpidon täällä.. Kuolinsyiksi "sydänkohtaus"....
"kolera"..."lastentauti".... Milloin mitäkin.
Olen kyllästynyt siihen, ettei täällä ikinä
puhuta totta.. Ainakaan kunnolla.. Kaikki kierrellen ja kaarrellen.
Haluaisin pois, mutta arvaa minkä tahran saisin..?

Kulmienkurtistus.
- Tuomio rintamakarkuruudesta?

Jerome
nyökkäsi. - Aivan.. Sinänsä naurettavaa. Mutta
olemme ehkä puhuneet tarpeeksi.

Jouji
katseli vaisuna, kuinka Jerome nousi jaloilleen ja käveli pois
hänen näkökentästään. Hetken päästä
kuului hienoista rätinää ja outo, mutta silti
tunnistettava haju, levisi huoneeseen.

Jerome
kuuli kellarista vaisun huokauksen.

- Se
on....

Vartijan
silmät sulkeutuivat. - Talia. Ihmistalia. Haistat sen, kun
kävelet ulkona...

- Miksi
käytät sitä kynttilään?

- Blue
kanteli löyhäkätisyydestäni ja minun seuraavan
kuukauden öljyannokseni puolitettiin.. Olen kuin vanki.. Tosin
sellainen, jolla ei ole omaatuntoa. Onko sellaisia olemassa?

Jouji
kuuli, kuinka Jerome otti alustalle asetetun kynttilän pöydältä
ja kulki huoneen toista reunaa pitkin ilmeisesti sängyn luo.

Kynttilänalusta
päätyi kevyen kolahduksen saattelemana lattialle ja peitto
kahahti. Jerome asettautui ilmeisesti makaamaan sängylle.

Kului
pitkä ja hiljainen tovi. Ainoastaan kynttilä rätisi
hieman, ottaen huomioon sen koostumuksen.

-
Muuten.. Minä nukun kevyesti. Kuolemanpataljoonalaiset asuvat
ylhäällä ja he kuulevat takuuvarmasti, jos yrität
paeta tuossa kunnossa...

Jouji
ei vastannut mitään. Toki hän voisi yrittää
paeta, jäädä kiinni ja kuolla tietäen, että
oli tappanut vartijan josta tiesi niin paljon...

Päänpudistus.
Mikä helvetin itsemurhakandidaatti minä
olen?

Silmäluomet
painuivat kiinni nopeammin kuin Jouji olisi itse halunnut ja pian hän
kuorsasi kevyesti.

Jerome
hymyili itsekseen ja kurottautui puhaltamaan kynttilän
sammuksiin.

***

Ompelukoneen
hyrinä olisi voinut tuntua unettavalta, mutta nukahtaa ei saanut
- huolimatta siitä miten ankarasti silmiä pistelikin.

Kaikki
tähän johtanut oli tapahtunut tänä aamuna. Hyvin
hapan Koyuki oli tullut hakemaan toisen parakin naisia - jopa Lydiaa
- ja johtanut kaksikymmentä heistä ompeluhuoneeseen - tai
oikeammin saliin. Kymmenen naista oli määrätty
parsimaan sukkia, toisten joutuessa ompelukoneiden ääreen.
Toiset kaksikymmentä olivat päätyneet Rushiin
valvovien silmien alle kutomaan peittoja.

Reika
vilkaisi varovasti sivulleen, keskeyttämättä
kuitenkaan mekaanista hyrinää. Hänen vieressään
istuva Lydia näytti ompelevan kieli poskella - kyllä,
kirjaimellisesti - paidansaumoja yhteen, varoen ettei karkea kangas
tahrautuisi verestä.

Naisten
katseet kohtasivat ja he puuskahtivat hiljaa. Toki he olivat saaneet
valmiiksi kasan paitoja, mutta ottaen huomioon sen seikan, että
Koyuki vartioi heitä yksin ja pohjattoman raivoissaan....

Reika
siirsi jalkansa polkimelta, tuntien valtavan levyn nousevan ylöspäin
ja viimein koko koneiston pysähtyvän. Hän nojautui
taemmas epämukavalla puutuolilla ja lähes tunsi Lydian
epäuskoisen katseen.

Kauempana
Koyuki kuului repivän puolivalmista paitaa irti koneesta
huutojen säestyksellä. Nyt puolivalmis vaate oli pelkkiä
riekaleita, joita ei voinut edes neuloa kokoon. Nämä
vaatteet menivät kaiken lisäksi miehille... Reika oli
vannonut pitävänsä henkilökohtaisesti huolen
siitä, että hänen miehensä - ja tämän
ystävät - saisivat mahdollisimman hyvät paidat, joiden
saumat kestäisivät.. Lydia näytti tekevän samoin
veljeään ja tämän tovereita ajatellen.

Lydia
keskeytti ompelemisen ja kurottautui ottamaan vesikauhan. Hän
nosti puoli kauhallista ummehtunutta vettä sangosta ja alkoi
juoda.

Koyukin
askeleet lähenivät. Syntyi hetken tauko hänen
tutkiessa valmiita paitoja, yksi toisensa jälkeen. Sitten piiska
viuhahti onnettoman ompelijattaren selkään. - EIVÄT
KELPAA!

Kuului
vaimeaa uikutusta, mikä sai piiskan viuhumaan lisää.

Reika
oli kohdistanut tylsän katseen salin kattoon ja Lydian kasvot
olivat lähes peittyneet kauhan taakse.

Olisi
hyvinkin voinut luulla, että he molemmat olisivat olleet
henkisesti "jossain muualla", mutta revolverinlaukaus sai
Lydian pudottamaan kauhan ja Reikan vuorostaan vetäisemään
liittolaisensa silkan refleksin johdosta suojaan ompelukonepöydän
alle.

Kaksi
naisvankia kykeni vain tuijottamaan toisiinsa kauhuissaan. Veren
tympeä haju leijaili ilmassa ja Reika painoi käden suulleen
nähdessään aivan kuin työnsä ääreen
lysähtäneen naisvangin. Ainoat erot laiskotteluun olivat
ne, että takaraivossa ammotti aukko, silmät tuijottivat
tyhjyyteen ja veri valui kohti lattiaa...

-
Hurgh...!

Lydia
painoi molemmat kämmenensä pahoinvointia vastaan
taistelevan Reikan suun peittävälle kämmenelle. -
Yritä ajatella jotain muuta....

Vastauksena
oli vain vaimeaa ininää vapisevalta hahmolta. - Mut...
Mutta kun minä en voi kuvitella tuota onnetonta kuolleeksi
villisiaksi...

Lydia
pudisti päätään ja yllättyi itsekin äänensä
mataluutta. - Enkä minä pieneksi peuraksi....

Koyuki
oli lopettanut lapsellisen käyttäytymisen - tarkemmin
sanottuna, hän oli lakannut polkemasta jalkaa ja kiroamasta
nykyistä asemaansa, näiden naisten vartioimista ja sitä,
ettei Rushii ollut hänen vartijaparinsa. Nyt kaikki oli
hoidettava aivan yksin.

Hän
alkoi kulkea rauhallisesti eteenpäin, piiskan iskiessä
välillä ilmaa. Vangit painoivat päänsä
alistuneena - paitsi kaksi.

Lydia
otti veti kätensä luokseen ja nousi istumaan kivilattialla
makaamiseen sijaan kuullessaan Koyukin pysähtyvän taakseen.
Hän odotti kauhulla, että mielipuoli nainen käskisi
hänet ylös, riisuisi hänen paitansa ja alkaisi
hyväillä tatuoitua ihoa perverssien halujen ohjaamana...
Vielä pahempaa olisi se, jos Lydia kuolisi Reikan edessä
ihonsa vuoksi, sillä sinä hetkenä vaatimaton nainen
menettäisi järkensä yhtä nopeasti kuin kynttilä
puhallettaisiin sammuksiin.

Kaikeksi
yllätykseksi kahden naisen väliin putosi kasa riekaleita,
jotka olivat selvästi peräisin paidasta, vieläpä
verisestä sellaisesta.

Koyukin
pilkallinen hymy tuntui selässä, sanat vielä enemmän.
- No niin, huorat.. Alkakaapa puhdistaa noita syljellänne ja
ommelkaa sitten siistiksi paidaksi... Ei saumoja, söpöläiset.

Lydia
avasi suunsa, aivan kuin sanoakseen jotain vastaan.

Reika
oli kuitenkin nopeampi, sillä kämmen läiskähti
kuivasti lattiaan ja hän oksensi, tahraten todellakin
kirjaimellisesti herkulliseksi aiotun
nöyryytyksen. - .... Äääghh... En jaksa enää...

Saapas
polki taas lattiaa ja Koyukin suusta karkasi omituinen ulina.
Epätoivo.

Revolveri
naksahti ja ase osoitti suoraan Lydian huivin peittämään
takaraivoon.

Oven
aukeamisesta johtuva narahdus oli jokapäiväinen ääni.
Mutta juuri nyt se pelasti useamman vangin hengen.

Puhujan
ääni oli varsin kyllästynyt ja välinpitämätön,
mutta se sai silti Koyukin keskeyttämään
murhanhimoiset aikeensa.

- Älä
viitsi. Miksi häiritset heidän työntekoaan? Heidän
tarkoituksenaan on tuottaa henkensä pitimiksi, ei kuolla sinun
kättesi kautta.

Naisvartija
kääntyi kuin taifuunin kourissa. Hän tuijotti
hiljaisena ovelta tulevaa miestään, joka jäi tasan
kahden metrin päähän, kädet selän takana,
hartiat tiukkana. Ruumiin ohi asteleminen ei saanut aikaan mitään
reaktiota, huolimatta siitäkään seikasta että
kiiltävät saappaat likaantuivat liukkaaseen vereen.

- Katso
nyt. Yksi on kuollut, yksi voi pahoin ja yksi on ilmeisen
järkyttynyt... Kaksi tarvitsee lepoa, kolmas ei enää
niinkään... Voisin siirtää sinut Joen tai
Yukimuran luo, mutta minun on ajateltava omia veljiäni.. Katsos,
minä en tunne sinua kohtaan yhtään mitään.
En tajunnut tarpeeksi nopeasti, millainen olet. Mutta nyt tiedän.

Koyuki
puri hampaansa yhteen estääkseen itkunsa näiden
ahnaiden, heikkoutta janoavien silmäparien edessä. -
Kulta....

Weed
pudisti päätään. Hänen vaaleansiniset
silmänsä näyttivät niin lopullisen tuomitsevilta,
ehkä osaksi sen ansiosta että lakissa oli pääkallo
ja sääriluut asemaa ilmoittavalla kanjeilla varustettuna. -
En voi lähettää sinua muuallekaan.. Minun on
ajateltava ylijohtajia ja sinun löyhää suutasi, sekä
luonnettasi.. Saattaisit saada luodin otsaasi vain siksi että
olet nainen.

Koyuki
sylkäisi. - Sinä olet uskomaton... Lähetit Tottoriin
Kotetsun, pikkuveljeni, etkä minua... Kun puhut minusta noin,
minä olisin
ansainnut sen!! Nyt Kotetsu on Joen OIKEA KÄSI!! MINÄ
OLISIN ANSAINNUT SEN!!

Weed
hymyili vain sekunnin ajan. Sitten hän astahti vaimonsa luo ja
löi tätä tukevasti oikealle poskelle, arvomerkkien ja
mitalien kilahtaessa liikkeen ansiosta.

Kymmenen
parsinneulaa putosi lattialle riitasointuisesti. Mitään
muuta ääntä ei niiden lisäksi kuulunut, paitsi
vaimon ja miehen - tässä tilanteessa leirin komentajan ja
vartijan - yhteinen, raivokas hengitys.

Pitkän
ajan päästä ilmoille pakottui vaisu, feminiininen
nyyhkäisy. - Wee-eed...

Weed
pudisti päätään toistamiseen ja kääntyi,
astellen takaisin ovelle. Hän kohotti hansikoidun käden
merkkinä Jeromelle, mutta pysähtyi kuullessaan Koyukin
mielipuolisen kirkumisen.

- Jerome
on homoseksuaali, kulta! Hän nai sitä poikaa! Hän
pitää sitä piilossa! Tapata
heidät molemmat!!

Jerome
katsahti Koyukiin murhaavasti ja irvisti sisäisesti. Sanat
tanssivat kielellä, mutta järki, pelastus, tuli väliin..
Voi pyhä Tuonpuoleinen....

Weed
astui pois salin ovelta ja Jerome teki samoin. Toinen
töyhtöpäävartijoista sulki oven ja palasi
entiselle paikalleen, ilmeettömänä.

Missä
Weed ikinä olikin, nuo vartijat olivat mukana... Teloitus
voitaisiin siis panna heti toimeen.

Weed
kääntyi katsomaan Jeromeen, pitäen kädet sivuilla
ja ilmeensä vakavana. - Sanokaa minulle, everstiluutnantti
Jerome, oliko äskeinen everstiluutnantti Koyukin väittämä
totta? Tiedätte hyvin, että homoseksuaalisuus on vakava
rikos. Teillä on oikeus hoitaa vankeja yksityistiloissa, mikäli
niin haluatte, muttette saa hairahtua.

- Ei,
herra komentaja. Minä en ole homoseksuaali.

Weed
nyökkäsi. - Hyvä. Oliko teillä jotain asiaa
jollekulle naisvangille?

- Ei,
uskon että he-

Kirkaisu
hätkäytti jopa vartijat patsasmaisesta olotilastaan ja
toinen heistä avasi oven rajulla nykäisyllä.

Kaikki
neljä miestä mahtuivat samanaikaisesti ovesta saliin.

Koyuki
oli siirtynyt surusta epätoivoiseen, silmittömään
raivoamiseen. Hän näytti hakkaavan aikaisemminkin
uhkaamansa naisvangin päätä vasten paidoista
tyhjennettyä puista pöytää - huolimatta
siitäkään, että toinen naisvanki kuristi vartijaa
kaulasta.

Muut
vangit eivät olleet liikahtaneet senttiäkään. He
olivat kuin lampaat Helvetissä.

Weed
sitä vastoin toimi nopeasti. - Jerome! Ja te kaksi! Tuon vangin
voimat eivät yksin riitä! En halua enää yhtäkään
vartijan suorittamaa epäreilua tappoa tänään...

Toinen
vartijoista erehtyi huikkaamaan kysymyksen Weedille ennen
juoksemistaan riviin. - Onko tämä oikein?

- NYT
ON, SENKIN ITUAIVO!! PELASTAKAA TUO NAINEN JA HETI!

Weed
pysähtyi nojaamaan pöytää vasten, jääden
seuraamaan kiivasta kamppailua kauempaa. Jerome erotti - todellakin
erotti - toisen, ilmeisesti ystävänsä puolustamista
yrittäneen vangin ja vei hänet syrjemmälle, kahden
vartijan riuhtaistessa Koyukin säälimättömästi
irti pahoinpidellystä naisesta.

Outoa...
Kun olen katsellut noiden naisten kulkua, he ovat näyttäneet
niin vaatimattomilta.. Värittömiltä.. Totuus on
ilmeisesti toinen.

Koyukin
raivonhuudot sortuivat nyyhkytyksiin ja Weedin kädenheilautuksesta
vartijat taluttivat naisen ulos, tosin salin etukautta, joka oli
täysin tyhjä - näin hysteerinen nainen ei pystynyt
rähisemään kenellekään, joka sattui lähelle.

Weed
huokaisi helpotuksesta vasta sitten, kun hänen vaimonsa oli
poistettu salista ja äänten perusteella koko rakennuksesta.

Piesty
nainen kuului ynähtelevän hiljaa.

Weed
aikoi lähteä vartijoidensa perään ja kutsua
heidät lopettamaan tuon naisparan, mutta sen sijaan hän
asteli pelosta pieneksi kyyristyneiden ompelijattarien ohitse, otti
pitkän askeleen verilammikon ylitse ja pysähtyi viimein
lyödyn naisen luo.

Hän
kumartui tutkimaan tämän valmistamia paitoja, jotka kaikki
oli huitaistu huolimattomasti lattialle. Hän otti yhden,
ravisteli sitä hieman ja kietoi viimein vaatekappaleen
irvistävän verihaavan ympärille, taittaen hihat vielä
jonkinlaiseen solmuun.

Jerome
sai suustaan vain kähisevän sanan, hänen suojelevassa
otteessaan oleva vanki ei sanaakaan. - K...Komentaja....

Weed
hymyili aavistuksen verran. Hän tiesi näyttävänsä
aivan itseään kuvaavalta paperinukelta, joka oli
liisteröity arvokkaaseen, hienoja naisia kuvaavaan tauluun.. Hän
oli joku, joka oli aivan väärässä ympäristössä,
teki aivan vääriä asioita...

Hetken
mietinnän jälkeen mies käänsi katseensa
murjotusta naisesta tämän toveriin, jonka keho vapisi kuin
haavanlehti. Mutta silmät olivat uhmakkaat..

-
Everstiluutnantti Jerome, pitäkää henkilökohtaisesti
huoli että nämä kaksi naista pääsevät
turvallisesti parakkiin, eivätkä sorru lumeen. Työpäivänne
on päättynyt.

Komentajan
sanat eivät herättäneet ompelijattarissa lainkaan
reaktioita.

Kun ovi
viimein sulkeutui hänen jäljessään, naiset
uskalsivat jättää korjaamansa sukat pinoon tuoleille,
nostaa pudottamansa parsinneulat lattialta ja nousta ompelukoneiden
äärestä, ottaen samalla valmiit paidat mukaansa.

Reika
siirtyi tarkastelemaan puolitajutonta Lydiaa ja päätti
vihdoin vain tukea häntä.

Jerome
sitä vastoin heitti Koyukin jäljiltä jääneen
puolialastoman ja verisen ruumiin olkapäälleen
kivikasvoisena - hänen silmänsä laajentuivat hiukan,
kun hän näki Lydian kiertävän käsivarren
löyhästi Reikan kaulan ympäri, mutta onneksi vain
siksi että nainen pääsisi pystyyn.

Mies
pudisti päätään. Onko
minusta tulossa vainoharhainen vain sen ansiosta mitä Koyuki
päästi suustaan?

Hiljainen
ja harras naisjoukkio astui miesvartijan johdolla ulos
kivirakennuksesta. Aurinko paistoi vastaan, mutta kukaan ei jaksanut
innostua siitä.

Reika
tuki Lydiaa kaikilla voimillaan ja hampaat irvessä. Toinen alkoi
heräillä ja toipua äskeisestä
pahoinpitelystään...

- ....
Mikä minulla on päässäni..?

Reika
katseli edellään kulkevan Jeromen jalkoja, jotka nousivat
korkealle ja iskeytyivät takaisin lumeen tasaista tahtia...
Tuolla tavoin mies piti itsensä lämpimänä, mutta
mikäli naiset tekisivät samoin, heidän nykyisen
vaatetuksensa - hameen ja paidan - ansiosta hanhenmarssista tulisi
härskiä, puukengillä maustettua cancania.

Hän
nielaisi. - Se on paita.. Taisit tehdä sen itse... Komentaja
sitoi sinut. Tiedä sitten, miten..

Olisi
voinut luulla ettei Jerome kuullut mitään kävellessään,
mutta asia ei suinkaan ollut niin. - Hän on ollut sodassa isänsä
käskystä... Oppinut ilmeisesti ainoastaan näkemällä
lääkintämiesten toimintaa.

Reika
nyökkäsi ja korjasi otettaan Lydiasta. - Pääset
pian lepäämään... Jerome.. Voisitko sinä
huolehtia tuo- kuolleesta vangista?

Nainen
irvisti ajatukselleen. Olin vähällä
sanoa "tuosta ruumiista?" Hirvittävää..

- Toki.

Loppumatka
sujui hiljaisuudessa. Jerome ei kuljettanut joukkoaan leiriin mäen
alla sijaitsevasta sisäänkäynnistä kuten aamulla,
vaan käytti toisaalle naistenleiriin johtavaa sisäänkäyntiä.

Tämänkertainen
tuntui kahdesta vaihtoehdosta pelottavammalta, sillä sitä
eivät vartioineet vartijat tornissaan, vaan kaksi töyhtöpäätä.
He eivät edes nyökänneet Jeromelle, vaan toinen heistä
astahti avaamaan oven ja vetäytyi sitten sivuun, aivan kuin
naiset olisivat olleet joukko spitaalisia.

Reika
vilkaisi Lydiaan ja huomasi tämän pahoinvoivan ilmeen
pikemminkin huohottavasta hengityksestä kuin puoliavoimista
silmistä. Hän puri hampaitaan entistä raivokkaammin
yhteen, eikä tajunnut että niiden välistä valui
pian verta.

Onneksi
joukko saapui parakille ja Jerome avasi oven. Hän tyytyi vain
nyökkäämään ja poistumaan, ruumis mukanaan.

Puolikuolleen
vangin saapuminen tiloihin ei olisi tavallisesti aiheuttanut hälyä,
mutta nyt tilanne oli toinen, sillä parakin vangeista kaikkein
alhaisin saapui raahaten puolikuollutta vapahtajaa.

Reika
irvisti kauhunkirkaisuille ja suorastaan puski silkan adrenaliinin
voimalla naisjoukkion läpi oman petinsä luo, heittäen
Lydian epäseremoniallisesti sille.

Oli
outoa nähdä tavallisesti niin alistuvaisen naisen
hengittävän syvään, aivan kuin yrittävän
padota raivoa. - Nyt tuotte vadin... Koyuki käsitteli häntä
pahasti ja hän voi oksentaa. Minä olen pelkkä etelän
maalaistollo, mutta kyllä, minä yritän pelastaa
Lydian. Lähden kysymään juomavettä.

Yllättäen
eräs laiha, pilkkukasvoinen ja Reikaa jatkuvasti piikitellyt
nainen työnsi toverinsa törkeästi syrjään ja
juoksi suihkutiloihin. Hän tuli emalivatia kantaen, eikä
välittänyt vaikka sen reunat upposivat sormiin ja repivät
nahan verille.

Emalivati
laskettiin varovasti Lydian pään vierelle.

Reika
hymyili varovasti. - Pitäkää huolta ettei hän
loukkaa itseään. Minä lähden kerjäämään
vettä niiltä töyhtöpäiltä.. Älkääkä
luulko...

Pilkkukasvo
nauroi. - Minä olen Hokuto. "Pohjoinen" ja "jänis".

-
Reika. "Kaunis" ja "kukka".

Tämän
sanottuaan - tai oikeammin itsensä kauhuksi Reika huomasi
vaistomaisesti esitelleensä itsensä - nainen kääntyi
ja järkyttyi. Toiset vangit olivat järjestäytyneet
kunniakujan irvikuvaksi, he... antoivat hänelle tietä
ensimmäistä kertaa tässä parakissa, täällä
perhanan leirissä.

Hän
nielaisi ja asteli kujan läpi. Kukaan ei käynyt kiinni ja
painanut lattiaan, ei sähissyt "huoraa" selän
takana.

Kun
nainen sulki oven takanaan, hänen askeltensa tahti tiheni aivan
huomaamatta. Pieni ääni hänen takaraivossaan jankutti
sitä että vartijat voisivat tappaa hänet vaikka
väärästä katseestakin - hän huomasi
työntävänsä tuon äänen tylysti sivuun.

Hän
astui tylysti veritahrojen päälle, aivan kuin ne olisivat
olleet jonkinlainen polku toiselle sisäänkäynnille -
ja töyhtöpäiden luo.

Kumpikaan
miehistä ei luonut naiseen edes nopeaa vilkaisua tämän
saapuessa metrin päähän aidasta, selvästi
molempien näkyville. Puukenkien ratina lumessa olisi saattanut
kuulua jopa sokean korviin.

Reika
yskäisi kohteliaasti.

Toinen
miehistä tyytyi korjaamaan olkapäähän nojaavan
kiväärin asentoa. Piippu näytti siltä että
se kykenisi minä hetkenä hyvänsä asettumaan
tanaan ja laukaisemaan luodin kohti naista tappavalla tarkkuudella...

- ...
Anteeksi....

Vastaus
oli pelottava, ärähdyksen ja ulvahduksen välimailta. -
MITÄ?!

Reika
piti äänensävystä ja halveksunnasta huolimatta
päänsä, tuijottaen tiukasti takaisin lähes tulta
ja tulikiveä hengittävään vartijaan. - Minä
tarvitsen juomavettä. Vesisäiliö salissamme on tyhjä,
enkä voi hakea vettä edes sieltä yksin, vaikka siellä
olisikin..

Tällä
kertaa siedettävästi puhuvan vartijan ilme muuttui
suoranaisesti härskiksi hymyksi. - Kuule, narttu. Tuollainen
ruikutus ei auta. Mikset vain tyytynyt siihen mitä teille
annettiin?

Hampaat
pureutuivat toistamiseen kipeästi yhteen, kuin huomaamatta. -
Koska... tapahtui... ONNETTOMUUS!

Vartijan
kulmat kohosivat ja hän virnisti, vilkaisten sitten toveriinsa.
- Hae Tesshin tänne, niin katsotaan uskaltaako tämä
vikistä enää..

Toinen
vartija katsoi laiskasti ja väsyneesti Reikaan. - Tuon takia..?
Ihanko pakko...?

Ilmeisesti
käytös osui toiselle arkaan paikkaan. - Ala mennä tai
menetät puolet illallisestasi!!

Laiskuri
näytti nopeutensa puolesta saavan itselleen ylimääräisen
parin jalkoja, sillä hän alkoi juosta kohti
hallintorakennuksia.

Paikalle
jääneen vartijan ilme suorastaan suli tuimasta hurmaavaksi
hymyksi, mutta riiustelulla ei ollut mitään hyötyä.
Reika antoi anteeksipyytävien sanojen mennä ohi korvien ja
seisoi paikalla kuin kuuromykkä patsas, maksaen potut pottuina.

Hetken
kuluttua vartija kääntyi poispäin Reikasta -
viimeisenä tekonaan silmää iskien - ja nainen huomasi
kahden hahmon lähestyvän nopeaa tahtia. Laiska vartija oli
selvästi pakottanut itsensä ryhdikkääseen
marssiin, mutta toiselta teko sujui niin luonnostaan että kaikki
rintamuksen koristeetkin näyttivät heiluvan tahdissa...

Prenikoilla
koristeltu herra avasi oven ja tuli epäröimättä
samalle puolelle naisvangin kanssa, vartijoiden jäädessä
puoliavoimen oven toiselle puolelle.

Katse
tuntui inhottavan tutkivalta, aivan kuin naista olisi arvioitu päästä
jalkoihin.

Miehen
äänensävy oli täynnä huvittuneisuutta ja
ylimielisyyttä. - Sinä halusit siis juomavettä?

Naisen
katse oli yllättävän jäätävä. -
Kyllä, herra.

-
Kuules, pikkuneiti.. Tai rouva, mikälie.. Täällä
ei "haluta" juomavettä tai mitä tahansa, täällä
saadaan. Ja tiedätkös? Siihen
tyydytään.

Reika
hengitti voimakkaasti sisään ja ulos. Hän tiedosti
tunteen. Sama tunne, joka oli tullut ennen kuin hän oli käynyt
kiinni Koyukiin...

- Turha
raivostua tai pamahtaa.

Nainen
pudisti päätään. - Heh.. Minä tiedän
vain yhden asian... Minä... olen...
teidän... mielisairaiden... mittojenne... mukainen!!

Pukuherran
ilme venähti, aivan kuin joku olisi yrittänyt venyttää
hänen kasvoistaan hevosen päätä. - Sinä...
Mitä...Mitä sinä sitten teet
täällä?! Eikö sinun pitäisi olla..?

Reika
virnisti ja veti kasvoilleen niin hullun hymyn kuin osasi, naputtaen
sormella ohimoaan.

Mies
muljautti silmiään, käänsi selkänsä
naiselle ja meni aidan toiselle puolelle. - Hyvä on... Lähetän
jonkun tuomaan sinulle juomavettä.

Reika
jäi katsomaan suljettua ovea. Vartijat olivat menneet yllättävän
hiljaisiksi eivät edes vilkaisseetkaan naisen suuntaan, ilkeistä
ajatuksistaan huolimatta.

Kului
noin puoli tuntia ja ärsyttävän iloisena paistanut
aurinko ehti mennä pilvien peittoon, joten taivaasta tuli yhtä
harmaa kuin juomaveden tuojasta..

Ovi
aukeni vain sangonleveyden verran ja Reika otti vettä täynnä
olevan astian itselleen mahdollisimman hitaasti, varoen läikyttämästä
vettä.

Nainen
kuitenkin kiirehti askeliaan, sillä hän oli kuulevinaan
hätäisiä ääniä parakkien suunnalta.

Kun
Reika sai oven auki, hänen onnistui kaataa vettä hameelleen
silkan hälinän ansiosta. Raivo sai kuitenkin joutua
nielaistuksi, sillä Hokuto juoksi hänen luokseen,
huolestunut ilme kasvoillaan.

- Lydia
alkoi oksennella...

Reika
huoahti. - Arvattavaa... Päästäkää läpi!
En halua roiskuttaa vettä enää yhdellekään
hameelle!

Yllättäen
Lydian ympärille kerääntynyt joukkio perääntyi
parakin nurkkaan ja Reika sai astella kaikessa rauhassa ystävänsä
luo.

Vati
suorastaan tärisi kalpeakasvoisen naisen käsissä.
Raivokas pahoinvointi ei hellittänyt edes silloin, kun Hokuto
siirtyi hieromaan naisen selkää - mutta yritystä
jatkettiin siitä huolimatta.

Reika
istahti Hokuton pedille ja laski sangon lattialle. - Hän löi
päänsä pahasti...

Hokuto
näytti pahoittelevalta, mutta jatkoi silti varovaista hierontaa.
- Minun olisi pitänyt olla teidän joukossanne. Hmph..
Pitikin joutua kutomoon.. Rushii hääti meidät sieltä
pois ilmeisesti aika nopeasti sen jälkeen kun Koyuki oli
kuljetettu pois?

Reika
nyökkäsi. - Hän taisi mennä lohduttamaan
ystäväänsä.. Weed oli todella raivoissaan.

Hokuto
naurahti. - Herkkänahkainen pikku-

Naisen
mielipide vartijastaan jäi kesken, sillä hänen
paljaaseen poskeensa iskeytyi käsi aivan yllättävältä
suunnalta, sanojen saattelemana.

-
Saastainen irtolainen!!

Reika
ei yrittänyt piilottaa hämmästystään, vaan
oli antanut suunsa loksahtaa auki lyönnin osuessa toisen
poskeen. Hän tuijotti vuoroin pahoinvoinnin kourissa kärsivää
Lydiaa, vuoroin poskeaan hierovaa, kuitenkin tyyneltä näyttävää
Hokutoa.

Lydia
jatkoi huutoaan. - Ulos, senkin saastainen
irtolainen! Ulos!

Näihin
pureviin sanoihin vastattiin tyynellä nyökkäyksellä
ja alistuvin sanoin. - Hyvä on.

Nuo
sanat sanottuaan Hokuto kääntyi ja käveli ovelle,
poistuen todellakin ulos.

Reika
nousi nopeasti sängyltä ja seurasi toisen naisen jäljissä.

Kun hän
oli vasta ehtinyt parakin ulkopuolelle, katse etsi uloshäädettyä
- ja näki tämän polttamassa tupakkaa seinään
nojaten.

-
Hokuto, miksi....

Hokuto
katsoi hetken pieniä lumihiutaleita, jotka lensivät ohitse
tuulen mukana - ja veivät savun mukanaan. - Hän löi
päänsä... Kaikki on taas ihan silloin kuin saavuin
tänne, mikäli kuuntelen hänen puheitaan... Olen
kuitenkin hänelle velkaa, joten en voi tehdä juuri nyt
mitään muuta kuin hymyillä, kun hän karjuu
minulle... Hän selviää ajan myötä.

Reika
nojautui vasten parakin kylmää seinää. - Velkaa?

-
Meidän kaltaisemme juoksevat pakoon ja lujaa
vasta kun ammutaan kohti. Velassa olo on
kirous, koska se sitoo paikkaan ja aikaan... Mutta naisena olemisesta
et pääse eroon, vasta kuin kuolemassa... Olin tänne
tullessani raskaana, kuten sinäkin.. Olin ensimmäisiä,
joita Lydia auttoi. Hän ei kysynyt mitään, nyrpisti
kun näki minut, mutta otti silti ne kirotut kaksoset ulos
minusta... Se oli silloin - ja on yhä - joko hän tai
Akame... Se veritakkinen mies haluaa meidät pilkkukasvot..
Kaikki. Teit hyvin, kun hakeuduit Lydian luo.. Kuka tietää,
millaisia lapsistasi olisi voinut tulla... Millainen miehesi..?

Reika
nielaisi. - E-ei ollut raameihin sopiva.

Hokuto
pudisti päätään, pudotti tumpin lumeen ja talloi
päälle puukengällä. - Olisivat silti kelvanneet
johonkin... Mutta, tarkoitukseni ei ollut pahoittaa mieltäsi.
Mennään sisälle. Minulla alkaa olla aika kylmä.

Tuuli
tuntui ikään kuin sylkäisevän ulos kaiken puheen
aikana pidätellyn voiman - aivan kuin toisen sanojen
vahvikkeeksi.

Tämän
ansiosta ovea oli vaikea saada kiinni ja natiseva puuovi oli
pikemminkin revittävä kuin nykäistävä kiinni
kahden käsiparin voimin.

Joku
mustaturkki kuului suorastaan olevan onnellinen siitä, että
Lydia oli vihdoin ja viimein sammunut kuin niistetty kynttilä,
mutta kyseinen nainen hiljeni Hokuton katseen edessä. Ilmeisesti
velassa oloa oli yhdellä jos toisellakin.

Lydia
todellakin nukkui rauhallisesti Reikan sängyllä ja hänen
vatinsa oli vaihdettu tyhjään.

Reika
ei voinut estää hienoista hymyä, mutta hän ei
sanonut mitään naista koskevaa. - Hokuto, voinko...

- Ääh,
kaikin mokomin.. Minä voin vaihtaa petiä Lydian kanssa nyt
kun hän nukkuu..

Yllättäen
tätä seurasi vihellysten kuoro. Reika tyytyi
yksinkertaisesti vain sulkemaan korvansa, tunkemaan joukon läpi
ja rojahtamaan Hokuton sängylle, katsellen sivusilmällä
Hokuton kömpimistä yläpedille...

Eräs
sana tanssi kielellä. Pervot.

Hokuto
kuului mäiskivän tyynyä mieleisekseen, ärähtävän
jotain ja pannen sitten kunnolla maate. Vaikka nainen oli irtolainen,
hän piti muita tiukan nyrkin alla.. Se oli myönnettävä.

***

Jerome
sulki oven perässään ja kirosi hampaidensa välistä.
Hetkisen ajan hän olisi halunnut jäädä siihen
missä oli ja iskeä takaraivonsa ovea vasten, uudestaan ja
uudestaan, eikä välittää paskaakaan kivusta...

Mutta
kauempaa kuuluvat sanat käskivät lopettaa tuollaisen
käytöksen jo alkuunsa. - Kuulostat väsyneeltä.
Tapahtuiko jotain?

Pieni
hymy hiipi karkeille kasvoille. - Jaa-a.. Ei sen kummempaa..
Ihmettelen lähinnä, mikset ole odottamassa minua jonkin
aseen kanssa.. Ja tule kokonaan pois sieltä kellarista.

Kuului
raahautumisen ääntä ja Joujin valkea pää
näytti ikään kuin ponnahtavan esiin avoimesta
kellarinluukusta. - Aseen?

Jerome
soi vangilleen vaisun hymyn, ennen kuin käveli pöydän
ääreen ja kaatoi kupillisen sakea. Hän istahti tuoliin
ja katseli ohimennen, kuinka Jouji nousi varsin tuskallisin
kasvonilmein, mutta silti omin voimin, pois kellarin syvyyksistä
ja istahti lattialle.

Sakea
kaadettiin lisää - sen mukana soljuivat sanat. - Muuten...
Weed tietää, että olet täällä..
Vakuutin hänelle olevani viaton. Sellaisena saan pysyäkin.

Jouji
huokaisi ja irvisti, ehkä kivusta tai sitten toisen teosta. -
Miksi kerroit?

Sakekuppi
päätyi huulille ja vajeni hiukan. - Koyuki paljasti
minut... Weed tosin toi ilmi heidän perhesiteidensä
todellisen tilan todella selvästi... Kunnioitettu komentaja löi
vaimoaan kuin rakastajatarta.

- Ah..
Jos saan kysyä.. Mitä luulet, että miten he ylipäätään
päätyivät avioon?

Sakekuppi
tyhjeni täysin ja päätyi pöydälle. - Mmm..
Kuvittele itsesi Weediksi.. Nuoreksi mieheksi, joka kohtaa
ruskeasilmäisen, kaikin puolin hurmaavan naisen.. Kaikki
loksahtaa kohdalleen, sillä vanhemmatkin pitävät
toisistaan ja voisivat mennä uusiin naimisiin...

Jouji
naurahti, mutta hiljeni nähdessään Jeromen synkäksi
muuttuneen ilmeen.

- Niin,
minun pitäisi kai kertoa sinulle myös tämä..
Lydia, se Reikan ystävä, sai kuonoonsa Koyukilta.. Minua
ihmetyttää - ja arveluttaa - miksi Weed meni väliin ja
pelasti luultavasti molemmat vangit... Mutta naistenleirissä
olleen kuhinan ja erään kuolemanpataljoonan jäsenen
sanojen perusteella, Lydiaa on autettu.. Ilmeisesti Reikan arvo on
tajuttu.

Jouji
puuskahti, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui vakavaksi. -
He eivät halua menettää Lydiaa.. Reika itse on kokenut
äärimmäisen menettämisen tuskan.. Ehkä hän
sai taivuteltua vartijat, koska.. uh..

Jerome
katsahti toisen vaikeailmeisiin kasvoihin. Hän hymähti ja
madalsi ääntään, vaikka yläkerta kuului
olevan hiljaa. - Minä en usko rotuun.. Minulle se kaikki on
yhdentekevää, vaikken tiedä lainkaan, olenko sitä
edes puoliksi, taikka neljäsosaksi... Taikka lainkaan.. Gin ja
Sakura, kaiken keksijät, saavat vetää piparjuurta
ah-niin-rotupuhtaisiin neniinsä aivan rauhassa. Minulle se on
yksi ja sama..

Jouji
pudisti päätään. - Korkea virka on pikemminkin
sairasta työtä.. Pojat eivät voi valittaa isälleen.
Jalo aate on kasa ruumiita, joista komentaja kärsii.

Jerome
katsahti vielä kerran syvälle Joujin silmiin ja nyökkäsi
sitten, nousten tuolista. - Minä lähden kierrokselle.
Nähdään.

Jouji
paneutui maate yllättäen pelkälle puulattialle ja
vaikka hänen selkänsä natisi protestiksi, hän ei
myöntänyt itselleen nauttivansa katsellessaan vartijansa
poistumista - ja toivovansa tälle kaikkea hyvää.

***

Jeromen
saappaat jättivät lumeen jälkiä tasaiseen
tahtiin. Vaikka jokaisen elävän sielun - ja sieluttomankin
olion - olisi pitänyt olla nukkumassa tähän aikaan,
naistenleirin suunnalta näkyi valonkajoa ja kuului
vasaranpaukkeen lisäksi synkänsävyisiä huutoja.
Koyuki - taikka sitten Rushii - oli saattanut etsiä
purkauskohdetta adrenaliinilleen koko illan ja vihdoin keksinyt
sellaisen impulsiivisen hirttämisen kautta. Mikäli asia oli
näin, näystä tulisi ruma. Ruumiit roikkuisivat
täysissä vaatetuksissa ja niin kauan kunnes haaskalinnut
ilmestyisivät nokkimaan niitä.. Oli vain toivottava ettei
julma sormi osoittaisi sitä parakkia.

Väsymys
oli syönyt auttamisen halun, viha oli saavuttanut pisteen jossa
voitaisiin tehdä kohtalokkaita virhearvioita... Yksi
revolverinlaukaus sinne tai tänne - ei tuntuisi missään..
Astelu hirttolavalle olisi kunnia.

Väsynyt
mies havahtui katkeruudestaan ja huomasi saavuttaneensa leirin
äärimmäiset rajat. Jostain kuului vähitellen
vaimenevaa kavionkopsetta. Komentaja oli ollut ilmeisesti
selvittelemässä päätään juomisen sijaan
ratsastamisella...

Jerome
käveli pääportin luo ja sai vartijalta nyökkäyksen
sekä avatun portin.

Syystä
tuntemattomasta hän jatkoi kulkuaan leirin ulkopuolelle, kohti
komentajan taloa sekä tallia. Hän pysähtyi, mutta vain
hetkeksi, sillä herkät korvat poimivat hevosen pelästyneen
korskunnan seasta kirouksia.

Kävelyaskelten
alitajuinen nopeutuminen juoksuaskeliksi ei yllättänyt
miestä lainkaan, vaan hän juoksi kohti tallia.

Yllättäen
rakennuksen ovet lennähtivät auki ja Jerome näki valon
ja varjojen rajamailla suorastaan peloissaan pakenevan hahmon - mutta
myös pimeässä välähtävän terän.
Mies loikkasi voimakkaasti ja iski epäröimättä
nyrkkinsä johonkin pehmeään.

Hahmo
putosi liikkumattomaksi mytyksi likaiseen lumeen, aivan kuin ammuttu
lintu.

Jerome
henkäisi vaimeasti nähdessään tyrmäämänsä
hyökkääjän. Se oli Koyuki.

Oljet
vaimensivat hiukan komentajan askelia, mutta Jerome ei voinut mitään
hivenen pelokkaalle katseelleen huomatessaan miehen tulevan tallista.

Katse
lientyi kuitenkin, kun Weed siirsi hiukan vasemmassa kädessään
kantamaansa öljylamppua. Liekin lepattavassa valossa paljastui
oikea kämmen, joka oli verestä tumma.

Jerome
nielaisi. - Koyuki yritti siis...

Vastauksena
oli ilmeetön nyökkäys. - Onneksi valoa oli vähän.
Ota hänet mukaasi, niin mennään. Minä sidon
haavani ja kirjoitan kirjeen. Sinun ei tarvitse hienostella.

***

- Mrgh!

Tuon
ärähdyksen myötä side katkesi valkeissa hampaissa
ja käärö putosi lattialle, vierähtäen hiukan
kauemmas tuolinjalasta.

Jerome
kohotti kulmiaan. Komentaja oli käynyt suoraan työhön:
Koyuki oli yksinkertaisesti lukittu kylmäkomeroon ja jätetty
sinne miettimään tekojaan, siinä missä komentaja
oli itse alkanut hienostelematta sitoa kättään
sotamiehen tavoin, ottamatta edes lakkia pois päästään.

Weed
kohotti katseensa ilmeisesti kipeästä kädestään
Jeromeen ja irvisti. - Minä tai... Tai me, kuten ikäväkseni
joudun sanomaan... Olemme pulassa tämän asian suhteen.
Kirjoitan ylijohtajille ja pyydän pikaista kokouksen
järjestämistä asian suhteen.. Minun mentävä
paikalle itse, sillä he saattavat lähettää
edustajat.. sanotaanko... kirjaimellisesti...
paluupostissa takaisin...

Jerome
nyökkäsi. - Yritämme pitää huolen
leiristä... Kuinka kauan luulette kokouksen kestävän?

Weed
hymähti ja nousi tuolilta, potkaisten ohimennen sidekäärön
Jeromen ulottuville. - En tiedä... Koska Koyuki on rotua, äitini
saattaa puolustaa häntä turhankin voimakkaasti.....

Jerome
kumartui poimimaan käärön lattialta ja puhalsi sen -
yllättäen, ilman suunnitelmia - puhtaaksi muutamalla
kevyellä puhalluksella. Weed narisutti lattialauttoja hiukan
kävellessään pöydän luo.

Kuului
narahdus, kun mustepullon korkki kiertyi auki ja kilahdus, kun
sulkakynä kosketti lasipullon reunaa. Hetken päästä
alkoi kuulua vaimeaa rapinaa, musteen alkaessa muotoilla
koristeellisia kanjeja paperille.

Jerome
nojasi selkänsä vasten puutuolin tylyä pintaa ja
huokaisi. Hienoa... Ensimmäisen
harha-askeleen oletkin tehnyt... Kohtelet vankeja ihmisinä...
Nyt toinen harha-askel, näet komentajan ihmisenä.. Hän
johtaa leiriä, hitto soikoon!

Keittiön
suunnalta kuului vaimeaa jyskytystä sekä jonkinlaista
huudon ja kirkumisen sekaista ääntelyä.

Weedin
kulmat nousivat, mutta hän tyytyi kostuttamaan sulkakynän
uudelleen ja jatkamaan kirjoittamista, mumisten siinä sivussa
käskynkaltaisen. - .... Ei ole tarpeen...

Jerome
vuorostaan kohotti kulmiaan ilahtuneena, tehden eleen niin nopeasti
ettei komentaja nähnyt. Mikäli hän olisi ollut
luonteeltaan umpikiero juoruilija, Koyukin "säilölle"
oltaisiin naurettu kanttiinissa pitkään ja hartaasti...

Viimein
sulkakynä laskeutui nojalleen mustepulloa vasten ja Weed kuului
venyttelevän rannettaan, kiroten itsekseen.

Jerome
nousi tuolilta, oikoen hiukan takkiaan. Hän asetti sidekäärön
tuolille ja loi kysyvän katseen komentajaansa. - Pärjäättekö?

Weed
katseli kirjettään, kasvoillaan inhon ilme. - Toki.. Koyuki
on aisoissa siihen saakka, kunnes lähdemme. Voitte mennä
nukkumaan - tai tarkistamaan vankinne vointia, mitä vain..
Haluan kuitenkin puhua kanssanne ennen kuin lähden..

- Selvä
on.

Ovi
sulkeutui Jeromen jäljessä tuskin kuuluvasti.

Weed
istui paikallaan pitkään, tuijottaen kirjettä sitä
juurikaan näkemättä. Oikeasti hän, aikuinen ja
vastuunsa tietävä mies, tunsi halua raivota kuin
villipeto.. Mennä ja repiä Koyuki hiljaiseksi. Se olisi
ollut kaikkein yksinkertaisinta.

Mutta
se ei ollut sallittua. Weed ei ollut vielä valmis kuolemaan niin
pienen asian vuoksi.

Viimein
keittiön suunnalta kuuluneet huudot vaimenivat. Weed huokaisi
helpotuksesta ja nousi tuolilta, kävellen sitten Jeromen
jälkeensä jättämän sidekäärön
luo.

Hän
otti tuon pienen valkoisen kasan käsiinsä ja heitteli
hetken kömpelösti kädestä toiseen, hymähtäen
sitten ja lopettaen päämäärättömän
teon.

Weed ei
tajunnut omaa hymyään, eikä hätkähtänyt
kuiskaustaan. - Älä pelkää,
minä olen sinusta aivan hiljaa... Se poika vetää
katseita puoleensa, tiedän sen.

***
- 4
- 5
- 6
You need to be logged in to leave a review for this story.You need to be logged in to leave a review for this story.
Report Story

Murha/Oikeutus