Adult-FanFiction.org : Non English

Murha/Oikeutus	By : Yatski Category: Misc. Non-English > Anime Views: 1232 -:- Recommendations : 0 -:- Currently Reading : 0
Disclaimer: I do not own the anime/manga that this fanfiction is written for, nor any of the characters from it. I do not make any money from the writing of this story.

Chapter List
- 1
- 2
- 3
----------

Sukkula
sujahti loimilankojen välistä. Kiristys, paukautus luhalla.
Tätä toistettiin uudestaan ja uudestaan, kunnes huopa oli
valmis....

Reika,
partisaanin vaimo, entinen olemattoman maatalon emäntä,
lähetti kiitoksen sille olemattomalle suojelijalleen jokaisen
onnistuneen senttimetrin myötä. Huolimatta siitä, että
hän tiesi mistä lanka koostui. Se oli hengiltä
kaasutettujen miesten ja naisten - joskus lapsien - turkista tarkasti
nyhdettyä. Joku kehräsi langan heille valmiiksi - ei ollut
väliä, kuka.

Väliä
oli ainoastaan salissa työskentelevien kahdenkymmenen naisen
työn hedelmillä - ja niin, Reikalle henkilökohtaisesti
sillä, ettei langan seassa näkynyt kellertävää
taikka turhan paljon valkoista karvaa.

Reika
keskeytti työnsä hetkeksi, korjatakseen päässään
olevan huivin asentoa. Hän kuuli takaansa paukahduksen. Onneksi
piiska osui vain kankaaseen, eikä suoraan selkänahkaan.

Kyseinen
kangas oli tosin kiristetty, yhä kiinni kangaspuissa ja
täsmälleen kahden rivin päässä Reikan
takana, eräs nainen huomasi valmiin peiton saaneen ruman,
irvistävän reiän.

Alistunut,
kaiken luovuttanut katse kohtasi jääkylmän.

Naisvartijan
huulet vääntyivät hymyyn. - Et aio korjata...?

-
Minulla ei....

Kimakka
naurahdus katkaisi puolustuksen. Ilkeän kysyvä ääni
muuttui vaarallisen pehmeäksi. - Voi, väitätkö
ettei sinulla ole aikaa...? Minä määrään
milloin sinä lopetat... Minä määrään
milloin sinä kaadut...

Onneton
nainen purskahti itkuun ja ilmaisi näin luovuttaneensa. Vartija
iski vihoissaan peitteeseen vielä yhden reiän ja käveli
oviaukolle.

Reika
katsahti kangaspuiden vierellä olevaan sankoon ja tajusi, että
juomavesi oli loppu. Toisin kuin miehet - niin kerrottiin - naiset
saivat työtä tehdessään vettä juodakseen.
Siinä sukupuolen suoma etu sitten olikin.

Reika
nousi jakkaraltaan ja kurottui ottamaan sankoa. Kun oikean käden
sormet kiertyivät kahvan ympärille, hän tunsi
kuvotuksen aallon. Ainoastaan tahdonvoima esti antamasta ylen. ...
Mahdotonta....! Mahdotonta!!

Hän
sai suoristettua itsensä, muttei voinut estää itseään
tuntemasta jotain, joka jäädytti hänet paikoilleen.
Aivan kuin havaittava liikahdus.. Sitten toinen.

Kyyneleet
olivat vähällä ilmaantua silmiin, mutta Reika kokosi
itsensä ja käveli ylpeästi pois omasta rivistään,
rivien ohi ja kohti valkoturkkisen naisvartijan vastuulla olevaa
oviaukkoa. Hän pysähtyi noin puolen metrin etäisyydelle.

-
Minun täytyy päästä hakemaan vettä.

Vartija
ei liikahtanutkaan, vaan näytti mittailevan vankia katseellaan
kiusallisen tarkasti. Ei aivan riisuvan, mutta aivan kuin sovittavan
toisiin vaateparsiin...

-
Muuten en voi työskennellä.

Huulet
vääntyivät ilkeämieliselle naiselle tyypilliseen
hymyyn. - Niinkö? No, mene sitten. Muista, että luotan
sinuun pölyhiukkasen verran.

Reika
ei vastannut mitään, vaan käveli sivuun väistyneen
vartijan ohi. Juuri kun hän oli pääsemäisillään
lyhyen käytävän puoliväliin, pillinvihellys löi
korvat lukkoon.

Kaksi
käsiparia tarttui häneen raa'alla voimalla, repien sangon
irti otteesta ja heittäen lattialle. Kauha kolahti lattialle ja
kieri paikoillaan.

Toinen
vartija nykäisi Reikaa rajusti taaksepäin, kiertäen
toisen käden rintojen alitse, asettaen toisen käden
kaulalle estämään huutamista kuristamisen uhalla.

Valkoinen
naama ilmestyi liiankin lähelle. Kuului repeävän
kankaan kiduttava ääni, kun kädet repivät
paidanetumuksen auki, ylös rintoihin saakka.

Vartija
otti nahkahansikkaan kädestään, alkaen sitten sivellä
vangin vatsaa, aivan kuin tarkastelevasti.

Reikalta
meni hetki, ennen kuin hän tajusi asian kaoottisessa mielessään.
Hän etsii raskausarpia! Ne näkyvät turkista
huolimatta... Minä en hylkäisi vastasyntynyttä lasta
ja jättäisi johonkin kuolemaan.... Olisin pahempia kuin he
itse.....

Vartija
rypisti kulmiaan ja työnsi kielen ulos suustaan, näyttäen
aivan kuin olisi niellyt myrkkyä. Se oli puhtaan pettymyksen
ilme.

Yllättäen
ilme muuttui lähes henkisesti valaistuneeksi ja sivelyn sijasta
vartija painoi Reikan paljasta vatsaa molemmin kämmenin. Ensin
yhdestä kohdasta, sitten toisesta.

Vastauksena
oli nyyhkäisy, jota ei voitu estää. Painaminen teki
todella kipeää ja mursi tahdonvoiman täydellisesti.

Kumpikin
vartija virnisti, mutta valkoinen oli se joka puhui:

-
Rushii, mene varmistamaan että toiset eivät saa päähänsä
yrittää mitään.. Kapinaa tai jotain. Tämän
mies on kuulemma ollut joku kovin vaikutusvaltainen.

Kun
vartijan ote heltisi, Reika vetäisi syvään henkeä
ja räpytteli silmiään. Minä olen kuollut..
Minä haihdun.. Minusta tulee kasa tuhkaa.

Toinen
vartija tarttui Reikaa tiukasti käsivarresta, lähtien
taluttamaan pitkin pimeää käytävää.
Kynnet melkein repivät ohuen kankaan hajalle.

Reika
ei edes toivonut että hänet olisi viety pois tästä
rakennuksesta omaan parakkiinsa. Vartija kääntyi - ilmeisen
erehtymättä - vangille väärässä
mutkassa ja vei vankinsa käytävän päässä
sijaitsevalle ovelle.

Ovi
aukeni raskaasti naristen ja molemmat astuivat sisään.
Pimeyden sijaan vastassa oli hehkulampun valo.

Ennen
kuin Reika ehti kysyä mitään, vartija veti oven
kiinni. Se kuulosti kohtalon sinetöimisen ääneltä.

Reika
seisoi hiljaa paikoillaan, odottaen iskua aseenperästä joka
murtaisi hänen kallonsa, laukausta - mitä tahansa jolla hän
pääsisi nopeasti pois.

Hänellä
oli täysi työ pitää itsensä poissa
hysteerisyyden kuilun reunalta, sillä yllättäen
kumpaakaan ei tapahtunut. Ainoastaan kysymykset sivalsivat
näkymättömästi korvia.

-
Kenen se on? Jonkun miesvartijan?

Reika
nielaisi syvään ja vapisi harmaassa vanginpuvussaan, vaikka
huoneessa ei ollut kylmä. Vastaaminen oli vaikeaa.

-
Ei. Mieheni.

Kuului
hymähdys. - Niin tietenkin. En koskaan lakkaa hämmästelemästä.

Kengänpohja
raapaisi lattiaa ja seuraavassa hetkessä Reika tajusi, että
hänet sysättiin eteenpäin. Hän näki seinän
lähestyvän, mutta onnistui osin kääntämään
itsensä, törmäten puoliksi kylki, puoliksi selkä
edellä seinään. Jalat pettivät ja hän antoi
itsensä valahtaa alas... Hän osuikin yllättäen
jokseenkin pehmeästi tömähtäen laverille, eikä
iskeytynyt kipeästi lattiaan. Laveri oli ollut täysin
piilossa ovelta katsottuna - nyt Reika itsekin jäi puoliksi
varjoihin.

Vartijan
ilme muuttui myrtyneeksi, aivan kuin pikkulapsella joka ei ollut
saanut haluamaansa. Mutta myös pikkulapsilla oli tapana keksiä
keino tai kaksi haluamansa saavuttamiseksi....

-
Ota paita pois.

Järkyttynyt
ilme katosi Reikan kasvoilta. Tilalle tuli puhdas viha.

Kuitenkin,
ennen kuin hän ehti sanoa mitään, vartija oli astellut
rivakasti hänen luokseen, iskenyt saappaan peittämän
jalkansa uhkaavasti laverille, jalkojen välissä olleeseen
tyhjään tilaan ja repinyt vangin paidan käsivarsille.

Ei
niin, että Reika olisi ollut hidas, hän oli vain
järkyttynyt viimeaikaisista tapahtumista. Niihin eivät
olleet ainoastaan kuuluneet äskettäin tapahtuneet, vaan
tylsä ja uuvuttava työ, huono ruoka ja... kaikki.

Reika
katsoi tylsäilmeisesti alaspäin. Hän kykeni lähes
näkemään oman kuvansa kiiltävästä
saappaasta, mutta hän näki osittain myös vartijan
vyöllä olevan revolverin ja piiskan.

-
Hmph.. Oletan, että muistelet "ihanaa miestäsi"...?
Entä jos minä pyyhin hänet mielestäsi?

-
Ei.. Et.

Nauru
halkaisi ilmassa vallinneen tyhjyyden ja repi korvia.

Reika
sulki silmänsä.

Saappaan
korko tukeutui laverin pintaan ja saappaan pohja painautui kipeästi
vatsaa vasten. Sillä kaikella voimalla, mitä hullulla
naisella oli.

Piiska
ei pelkästään nuolaissut, vaan osui kipeästi
otsaan, jättäen jälkeensä litteää
turkkia ja aristavan jäljen.

Kaulaan.

Molempiin
rintoihin.

Erityisen
kipeää teki isku silmien väliin, mikä sai Reikan
huutamaan, mutta myös avaamaan silmänsä.

Tämän
jälkeen piiska hakkasi otsaa uudestaan ja uudestaan. Ilmassa
näytti näkyvän hetken veripisaroita - tai ehkä se
oli vain harhaa. Nykyisin mistään ei voinut olla varma.

Reika
tajusi päänsä ja hartioidensa painuvan suorastaan
kiihtyvää tahtia alemmaksi - kohti suloista tajuttomuutta.
Oikeastaan, hän halusikin romahtaa.... Lähteä, pois,
alas... Hiron luo... Ja sen toisen miehen luo, joka oli pitänyt
yhtä heidän kanssaan...

Kylmä
metalli painui vasten päälakea niin rajusti, että se
tuntui. Vartija halusi nähdä murtuneen ilmeen.

Reikan
silmiin syttyi hulluuden tuli. Viimeinen teko ennen kuolemaa,
henkinen sylkäisy vasten kasvoja....

Hänen
päänsä pysyi alhaalla. Veri valui pitkin otsaa
tasaiseen tahtiin, kuin vesi puron uomassa.

Iskuri
liikahti.. Niin hitaasti kuin se oli ikinä mahdollista.

...
Klik.

Tyhjä!

Vartija
hihitti. Nauru kaikui ontosti huoneessa - kuulosti aivan mekaanisen
lelun liikkeeltä. - Hups. Taisin unohtaa jotain.

Oven
avautuminen kuulosti Reikan korvissa aivan siltä, kuin joku
olisi vapauttanut paineen pois hänen korvistaan naksahduksen
säestyksellä.

Kuului
miehen rauhallinen ääni: - Saatte unohtaa loputkin hänen
suhteensa, everstiluutnantti.

Revolveri
irtosi päälaesta. - Mut... Mutta.. Eh.. A... Hän on..
Te olette... Minä... Säännöt...

Änkytys
sai aikaan huvittuneisuutta. - Minut ylennettiin äskettäin.
Alkakaa mennä.

Naisvartija
ärähti kaiken kunnioittamisen ja hyvän käyttäytymisen
säännöt unohtaneena, käännähtäen
kannoillaan. Hänestä huokui puhdas viha ainoastaan siksi,
ettei hän ollut päässyt toteuttamaan todellisen
luonteensa mukaisia haluja.

Ovi
kolahti entistä rajummin, mutta se sai miehen vain hymähtämään.
- Hm.. Niin tyypillistä Koyukille.. Ettei kai haavoittuneet
pahasti, rouva?

Reika
kohotti katseensa ja tarkasteli miestä suurin, lähes
lapsekkain silmin. Mies oli pukeutunut nilkkoihin saakka ulottuvaan
mustaan takkiin, jonka alla näytti olevan saappaiden lisäksi
yhtä mustat paita ja housut. Vaatetuksella itsellään
ei ollut niin väliä, vaan naisen katse hakeutui miehen
lakkiin, tavoittaen yhden kauluksen kuvioista. Kuviossa oli
ristikkäin kaksi luuta ja niiden päällä pääkallo.
Kuolemanpartion jäsen.

Naisen
katse laskeutui nopeasti omaan syliin ja paljaisiin käsiin,
mutta mies ei sanonut mitään.

Kuului
hienoinen kahahdus, kun kaulusta kohotettiin. Näkyviin tuli
kankainen kopio lakin lipassa olevasta merkistä,
everstiluutnantin arvoa ilmaisevat neljää ruusunkukkaa,
sekä vastuualuetta ilmaiseva musta neliö, joka oli
ympäröity jokaiselta sivulta hopealangalla - kaksi
viimeistä olivat pelottavan viattomia, sillä toinen olisi
voinut olla puolivalmis lippu.. Silti tuo musta neliö ilmoitti
raskaasta vastuusta: "naiset, lapset, uunit ja saapuvien
tarkastus".

Reika
irvisti itsekseen ja hänen toinen kätensä hakeutui
oikealle käsivarrelle. Musta käsivarsinauha ei kiristänyt,
mutta pysyi kuitenkin mielessä. Juuri tuon nauhan ansiosta hän
kykeni liikkumaan parakkinsa ulkopuolella, tekemään turhaa
työtä - ja työn ansiosta hänen täytyi sietää
äkeää ja narttumaista vartijaa, jonka nimi oli nyt
tiedossa. Mutta parakissa oli vielä kauheampaa. Syy oli
puhtaasti se, että hän oli mennyt naimisiin Hiron kanssa ja
oli nyt roduntahraaja. Mustan nauhan alapuolella komeili yhtä
musta, kärjellään oleva kolmio, joka tuntui olevan
varsinainen ongelmien kerääjä. Milloin Reikan niskaan
satoi homeisia leipäpaloja, milloin hänet kaadettiin
vastentahtoisesti, painettiin jäätynyttä lunta
naamaan, estettiin pääsy ulos parakista... Mitä
milloinkin.

Oli
siksi oikeastaan puhdas ihme, että sikiö - tai sikiöt
- olivat vielä elossa näinkin pitkän ajan jälkeen.
Mutta ehkä....

Vartija
näytti hätkähtävän Reikan nostaessa
yllättäen päänsä kuin kouristuksen saaneena
ja vetäessä henkeä keuhkojensa voimalla. Sekä
miehen että naisen, vartijan että vangin, ilme oli hetken
aikaa yhtä hämmentynyt.

Reika
uskalsi avata suunsa, vaikka hän oli pelosta suunniltaan.

-
Voisitteko te...?

Kuului
vaimea narahdus, kun mies nojautui hieman sivulle nähdäkseen
Reikan käsivarressa olevan valkoisen kangaskaistaleen. - En,
1748100. Vaikka minulla on valta teloittaa vankeja ilman eri lupaa,
en tee sitä työkykyisille. Näen hyvin nykyisen
tilanne, mutta voin auttaa teitä. Annan tämän mennä
sormieni välistä ja vien teidät takaisin parakkiinne.
Tiedän, että apu odottaa siellä. Onko tämä
kaikki teille selvää?

Reika
luuli aluksi vartijan puhuvan hänelle turhankin kohteliaasti
pilkkaamistarkoituksessa, mutta hän alkoi pohtia oliko puhetapa
ollut miehen oma, tietoinen valinta...

Mies
kääntyi niin ripeästi ja äkillisesti, että
takinliepeet heilahtivat kuin tuulenpuuskassa. Hän käveli
pimeään käytävään ja jäi
odottamaan kunnes Reika oli noussut laverilta ja tullut pois
sellistä.

Nainen
kohensi ohimennen revittyä paitaansa säädyllisemmäksi
- onneksi mies ei ollut kiinnittänyt asiaan mitään
huomiota.

Metallivahvistetut
saappaat ja puukengät kolisivat epätahtia kaksikon
kävellessä pitkin käytäviä. Kolina vaihtui
lumen narskuntaan, kun he astuivat ulos rakennuksesta, Reika
ensimmäisenä.

Nainen
ihmetteli hiljaa mielessään, miksei mies ollut tarttunut
raudanlujalla otteella häntä käsivarresta, suudellut -
tai jopa käynyt käsiksi. Hänhän oli ollut yhdessä
vaiheessa melkein puolialaston...

Ajatus
näytti kulkevan myös vartijan mielessä, sillä suu
avautui, puhaltaen tupakansavun kaltaista hengitysilmaa pakkaseen. -
Sellainen ellottaa minua. Koyuki luulee, että teimme sen, vaikka
todellisuus on täysin päinvastainen..

-
Miksi muuten kysyitte minulta sen kysymyksen niin selvästi?

-
No, en ollut varma tuon mustan kolmionne tarkoituksesta... Että
oletteko.. sanotaan, hidasjärkinen. Minä en kanna listaa
mukanani, toisin kuin komentaja itse.

-
Mm-m.

Loppumatka
parakkia kohti sujui silkassa ahdistavassa hiljaisuudessa.

Vartija
avasi oven rauhallisesti, potkien lunta sen edestä
helpottaakseen Reikan kulkua.

Nainen
astui varovasti synkkään huoneeseen, painautuen
välittömästi matalaksi ivahuutoja odottaen. Koyukin
kidutus oli sekoittanut hänen päänsä, sillä
nyt oli päivä ja parakki oli tyhjä.

Vartija
astui nopeasti Reikan ohitse ja alkoi hakata järjestelmällisesti
ylimpien sänkyjen jalkopäitä oikean käden
nyrkillä. Tässä tilanteessa mies näytti
menettäneen kaiken arvokkuutensa - ja järkensä, sillä
eihän parakissa ollut ketään nukkumassa, ei tähän
aikaan....

Yllättäen
keskimmäisen sängyn jalkopään yli pilkisti sukan
verhoama jalka. Sitten toinen. Kuului jonkinlaista kyllästyneen
mutinan ja ärinän sekoitusta.

Reika
suoristi itsensä nopeasti silkasta refleksistä, sillä
hän odotti toista miesvartijaa - sellaista, joka kävisi
käsiksi. Mutta miehen sijaan sängystä laskeutui
sulavaliikkeinen nainen, joka loi kysyvän katseen tulijoihin.

Vartija
viittasi kädellään Reikaan. - Lydia, tässä
sinulle potilas.

Lydiaksi
kutsuttu nainen kallisti hiukan päätään ja
nyökkäsi sitten. - Hyvä on. Voisitko mennä
häiritsemään?

Vartija
nauroi aidosti kuullessaan käskyn. Se ei ollut lainkaan
uhkaavaa, mutta Reikan korviin tuo nauru kuulosti uhkaavalta, sillä
se oli aitoa, iloista naurua - vierasta näissä oloissa.

Mies
lopetti naurunsa kohteliaaseen yskäisyyn, tietäen ilman
kysymistäkin mitä Reika tunsi. - Anteeksi, rouva.. Se on
aina niin hauskaa. Mutta minä lähden. Minun on asioita
taivuteltavani, jotta "pojat" saadaan turvaan ennen
huomista.

Ennen
kuin Reika ehti kysyä asiaa, Lydia avasi suunsa. - Toivotan
sinulle onnea.

-
Sitä ei ole. Minulla on vain neuvottelutaidot, joiden avulla
luulen saavani jotain aikaan.

Reika
jäi katsomaan kun vartija poistui ovesta. Keskenäinen...
jutustelu tuntui niin oudolta, eikä se sopinut lainkaan näihin
oloihin. Juuri siksi hän hätkähti pahasti kuullessaan
takaansa kilahduksen ja naksahduksen. Kun hän kääntyi
katsomaan, Lydia oli ottanut ilmeisesti patjansa alta esiin
valkoiseen lakanaan käärityn kasan... jotain, asettanut
käärön sängylle ja parhaillaan hän
venytteli.

-
Oletko sinä oikeasti noin säikky....Mmm... Reikako sinä
olit?

Reika
äännähti kuivasti. - Kai se johtuu tilastani.

Lydia
hieroi otsansa sydämenmuotoista kuviota. - Inhoan, kun minulla
ei ole kunnon tiloja ja vain nämä muutamat välineet....
Hoitaisin sinua paremmissa oloissa jos olisi tilaisuus, usko tai älä.
Mutta käy pitkäksesi siihen sängylle ja riisu
paitariepusi. Pure sitä kun aloitan, sillä juuri paidat
lienevät puhtaimmat vaatekappaleet noin.... Pahus, en edes tiedä
miten iso leiri tämä on.

Reika
huokaisi istahtaessaan sängylle ja mennessään
makuulle. - Saanko repiä tästä suikaleen ja purra
sitä? Luulen, että verta voi tulla paljon.... Olisi parempi
jos jotain olisi alla...

Lydia
hymähti. - Tunge se suikale suuhusi, mutta älä
nielaise. Muuten, ennen kuin kysyt, kävin koulutuksen tähän
ja harjoitin tätä ammattia tovin "ulkopuolella",
ennen kuin päädyin tänne... Mutta luota minuun, jos
uskallat. Sinun ei tosin tarvitse palvoa minua, kuten jotkut
tekevät.... Olen pelastanut heidän henkensä.

Reika
riisui paitariepunsa, repäisi siitä palan ja heitti loput
jonnekin jalkojensa alle. - Minulla ei ole vaihtoehtoja..

Lydia
alkoi riisua häntä ammattimaisin ottein, asetellen lopuksi
paitarievun ja housut niin, että suurin osa verestä valuisi
niille. - Ai palvomisen suhteen...? Hmm.. Näin on oikeastaan
hyvä. Monennella viikolla muuten olet?

-
Kai.. Kai kahdeksannellatoista tai kahdennellakymmenennellä. En
tiedä.

Reika
käänsi katseensa pois ja tunki paidansuikaleen suuhunsa.
Hän kuuli metallisia kilahduksia Lydian järjestellessä
välineitä riviin, ilmeisesti lakanan päälle.

-
Niin, eihän täällä ole kelloja tai kalentereita..
No, yritä olla jännittämättä. Minä
aloitan..... Hmhmhmm.... Nyt.

Reika
ei voinut sille mitään, että hän huusi tuskasta.
Hän tiesi että hänet kuultiin, luultavasti koko
leiri kuuli, mutta hän luuli kuolevansa niille sijoilleen.

Hän
ei edes tajunnut lopettavansa hysteeristä huutoa, sillä
voimat loppuivat kesken ja hän pyörtyi.

***

-
.... Haistakaa homeista leipää ja syökää
sitä!! Minä autoin häntä kuten teitäkin!
Olisitte kuolleita ilman minua - leikelty tai poltettu!

...
Leikelty?

Reika
ei tajunnut kurtistavansa kulmiaan ajatukselleen ennen silmien
avaamista. Kesti hetken, ennen kuin hän hahmotti katsellaan
ylleen kumartuneen, sängyn jalkopäässä istuvan
Lydian. Toinen hymyili anteeksipyytävästi, ei kuitenkaan
sille että oli ottanut potilaaltaan paidansuikaleen pois suusta.

-
Selvisit siitä hyvin... Jos julmia ollaan, ei sinun operaatiosi
ollut pahempi kuin veljeni polttomerkintä.

Lydian
selän takana kuului yhä kiistelyä ja raivokasta
sättimistä - suurin osa haukuista koski Reikaa, mutta ne
valuivat ohi korvien, sillä yksi kauhistuttava sana jäi
mieleen..

Polttomerkintä?

-
... Mitä tarkoitat?

-
No, Jerome - se vartija, joka toi sinut tänne - toi minulle
kerran kirjeen veljeltäni. Veljeni sanoi siinä, että
heidät kaikki polttomerkittiin kahteen paikkaan, jotta
raaputusyritykset olisivat käytännössä
mahdottomia.

Reika
huokaisi. - Tietenkin... Oletan, että Jerome tarkoitti "pojilla"
veljeäsi ja hänen ystäviään?

Lydia
nyökkäsi. - Kyllä. Huomisaamuna on miesten valinnan
aika, jolloin miesleirin parakkien asukit järjestetään
uusiin joukkoihin ja tarkastutetaan.. hmph, lääkärillä.
Oletan tosin, että Jerome on kiinnittänyt huomiota hyviin
työmiehiin - enemmän kuin lääkäri itse.
Toivon ainakin, ettei veljeni päädy polttajaksi. Toki siinä
hommassa saa aitoa leipää, mutta siihen se sitten jää.
Jos teet sitä, pestisi on tasan kaksi kuukautta ja sitten muutut
itse savuksi. Naisia ei oteta, ellei kyse ole erikoiskäskystä.

Reika
henkäisi kauhusta. Ei suinkaan viimeisen lauseen vuoksi, ei
siksi että naissukupuoli olisi heikompi, vaan siksi, ettei hän
voinut kuvitella Hiroa ja Joujia kävelemässä ruumiiden
keskellä verestä jäykkiin nahkaessuihin puettuina,
koukut käsissään, kiskomassa muodottomiksi venyneitä
ruumiita erilleen toisistaan.....

***

Jerome
äännähti tukahtuneesti. Osa hänestä, se
epäkohtelias osa, olisi halunnut takoa pöytää
nyrkillä ja huutaa "Minä vaadin, perkele, minä
vaadin!!"

Onneksi
järki oli tullut väliin, sillä pahimmassa tapauksessa
hänet olisi marssitettu tästä prameakoristeisesta
rakennuksesta pihalle ja ammuttu seinää vasten ilmeettömien
töyhtöpäiden toimesta....

Weed
näytti syventyneen keskusteluun Koyukin kanssa ja Jerome
ajatteli ohikiitävän hetken ajan tekevänsä jotain
todella loukkaavaa. Hänellä oli kaksi sormea valmiina.. Ne
tarvitsi vain kohottaa ja käden pitäisi nytkähtää
Koyukin suuntaan. Mokoma narttu näytti pikemminkin kuhertelevan
Weedin kanssa kuin pyörittävän kuolemantehdasta. Ei
totuutta käynyt kieltäminen, sillä kaksikko asui
samassa talossa leirin laidalla ja oli virallisesti naimisissa. Mutta
se, että nuo istuivat otsa otsaa vasten kuin jossakin
puistonpenkillä, oli tyhjentänyt Jeromen kärsivällisyydellä
varustetun mielen viimeistä tippaa myöten.

Jerome
yskäisi kohteliaasti nyrkkiinsä ja hänen katseensa
hakeutui nopeasti toiseen ovella olevista vartijoista. Ilme kuin
kiveen hakattu, mutta naamion takana käytiin taistelua naurua
vastaan. Olut virtaisi tuonkin kurkkuun, kunhan tämä kaikki
olisi edes ohi...

Weed
näytti taas kerran tajuavan Jeromen läsnäolon ja
kääntyi katsomaan kahden tuolin päässä
olevaa kokouksen osanottajaa kysyvästi. - Kuulin, että
yrititte kiinnittää huomioni.

Jerome
tyrkkäsi edessään olevaa paperia kohti Weediä,
ilme tiukkana. - Ehdotan tässä listassa niitä
henkilöitä, joiden kohdalla tulee käyttää
harkintaa huonosta terveydentilasta tai muista seikoista huolimatta.

Weed
otti listan itselleen ja oli aikeissa lukea sen, mutta ennen kuin hän
ehti sanoa edes "kiitos", Koyuki avasi suunsa:

-
Tässä ei ole sitä naista!! Minä haluan että
naisetkin järjestetään joskus!!

Weedin
tuijottaessa ällistyneenä vaimonsa - ja
neuvottelukumppaninsa - purkausta, Jerome räjähti
käytöksensä suhteen. Tuoli lennähti kolahtaen
taaksepäin ja sivistyneen puheen sijasta suusta, - ei, suoraan
kurkusta - kuului raivokas karjunta, jota ei edes vastahakoisten
vankien ollut ikinä tarvinnut kohdata:

-
MINÄ TIEDÄN MIHIN PYRIT, KOYUKI!! KUN SAAT HÄNET
KÄSIISI, KAASUTAT HÄNET, NYLJET TATUOINNIT, TEET NIISTÄ
LAMPUNVARJOSTIMIA JA KUTISTAT HÄNEN PÄÄNSÄ
KELLARISSA OLEVIIN KOKOELMIISI!!

Neuvotteluhuoneeseen
laskeutui samanlainen kammottava hiljaisuus kuin myrkkykaasun
vaikutettua. Ainoa ero oli se, että Koyuki tuijotti Jeromea suu
ammollaan, Weed tuijotti Koyukia lista käsiinsä unohtuneena
ja Jerome hengitti tulta ja tappuraa kaikessa hiljaisuudessa.

Vartijat
poistuivat huoneesta ääntäkään päästämättä
ja ovi sulkeutui heidän jäljessään niin hiljaa
kuin saranat antoivat myöten.

Jeromelta
ei herunut sääliä pahoinvoiville vartijoille, jotka
kuuluivat todellakin voivan pahoin, suorastaan oksentavan.

Kyse
ei ollut lainkaan siitä, ettei hän sietänyt Koyukia,
vaan siitä jos Lydia kuolisi kauneutensa vuoksi, moni nainen
kuolisi ilman vankilääkärin taitoja.

Koyukin
kasvot vääristyivät vihasta Jeromen nostaessa kätensä.

-
Pyydän lupaa lähteä kokouksesta.

Weed
asetteli listaa takaisin kansioon ja oli sulkemassa sitä
nauhalla. Kuullessaan vaimonsa huutaman, protestiksi tarkoitetun
älähdyksen, kulmat nousivat korkealle.

-
Weed, estä häntä!

Koyuki
näki miehensä irvistävän näkyvästi ja
kuunteli kauhuissaan tämän sanomat sanat.

-
Everstiluutnantti Koyuki, tuo on hyvin epäasiallista
käytöstä. Mikäli teillä on minulle jotain
perheensisäistä asiaa kertokaa se sitten kun työasiat
ovat ohi - ainoastaan sinä aikana minua voi nimittää
ilman arvonimeäni. Ainoastaan leirin ulkopuolella, kun muita ei
ole paikalla. Onko selvä?

Koyuki
nyyhkäisi. Ilmeisesti hän yritti välittää
itsestään säälittävän kuvan, olemisesta
aivan yksin maailmassa. Kahteen mieheen se ei kuitenkaan tehonnut,
sillä Weed jatkoi puhettaan:

-
Everstiluutnantti Jerome. Voitte poistua kokouksesta. Ilmoitan
suunnitelman hyväksytyksi.

Jerome
kääntyi ja kiersi tuolin, nostaen sen jaloilleen. Hän
käveli kaksoisoville.

Weed
kuului seuraavan perässä, mutta Koyuki oli jäänyt
paikalleen.

Kun
Jerome oli päässyt ovien toiselle puolelle, hän odotti
niin kauan että Weed oli tehnyt samoin.

Jerome
oli aikeissa lähteä ulko-oville, mutta Weedin naurahdus
pysäytti hänet ja sai hänet kääntymään.

Weed
laski jotain, ilmeinen huvittuneisuus äänessään -
ja kasvonilmeessään.

-
Yksi, kaksi, kolme.... Kohta.

Kokoushuoneesta
kuului ääni, joka ei ollut kovinkaan kaukana kammesta
pyöritettävän yleishälyttimen äänestä.

Jeromen
naama vääntyi estoitta. - Pahoittelen loukkausta, mutta
onko tuo vonkuna peräisin everstiluutnantti Koyukista?

Weed
virnisti. - Kyllä on. Noin käy jokainen kerta kun hän
saa kokouksessa nokkiinsa. Hän tosin rauhoittuu pian ja on kuin
mitään ei olisi tapahtunutkaan.. Naiset. Haluatteko muuten
lähteä oluelle tai parille kanttiiniin?

Jerome
olisi voinut tuijottaa suu auki tavallisesti niin kylmää ja
etäistä komentajaa, mutta onneksi hän sai hillittyä
itsensä. - Kyllä kiitos.

***
- 1
- 2
- 3
You need to be logged in to leave a review for this story.You need to be logged in to leave a review for this story.
Report Story

Murha/Oikeutus