Adult-FanFiction.org : Non English

Murha/Oikeutus	By : Yatski Category: Misc. Non-English > Anime Views: 1231 -:- Recommendations : 0 -:- Currently Reading : 0
Disclaimer: I do not own the anime/manga that this fanfiction is written for, nor any of the characters from it. I do not make any money from the writing of this story.

Chapter List
- 11
- 12
-------------

Metallipäällysteiset
sormet veivät tupakan kauemmas ja kouristuivat.

Tarvittiin
vain yksinkertainen napautus ja tehtävänsä tehnyt
halpatupakka lennähti läheiseen lumihankeen.

Sniper
loi katseensa kohti vuorenrinnettä. Sotilaat lähes
loikkivat ympäriinsä, olivat epäluuloisia siitä
mitä heidän piti tehdä...

Ja
hän itse istui tupakalla.

Narrit.

Maassa
näkyi aivan selvästi suuren joukkion kulkujäljet. Hän
oli ohittanut ne olankohautuksella ja sanonut niiden olevan "äsken
nähtyjen ihmisten jälkiä."

He
olivat todellakin kulkeneet Punaisen Ristin pysyvän asemapaikan
ohi ja nähneet vilauksen pihalla olevan teltan potilaista.
Sniper oli varsin hyvin tiennyt olevansa sotilaiden tulevien juorujen
kohde - hän oli ojentanut pienikokoiselle tohtorille koko suuren
omaisuutensa.

Hän
ei enää tarvitsisi sitä.

Pojat
saisivat selvitä miten parhaaksi taisivat - he olivat tehneet
ensimmäisen pahan tekonsa syntymällä tähän
maailmaan... Heidän äitinsä oli ollut lohtunainen,
joka oli onneksi jo kuollut.

Sniperin
ääni oli jo liian käheä - ylijohtajat saisivat
etsiä jonkun toisen huutamaan ja puhumaan valheita...

Hän
päätti auttaa Weediä vielä toisen kerran. Ja
vannoi onnistuvansa siinä... Ensimmäinen kerta oli
epäonnistunut ja lähes maksanut nuorenmiehen hengen.

-
Kenraaliluutnantti!
Tulkaa jo!

Sniper
murahti ja nousi kannolta. Hän kumartui melkein heti
tarkistamaan jaloissaan olevien kävelytukien siteet.

Sormet
tarkistivat nahkaiset siteet vielä varmuudeksi.

Viimein
Sniper kurottautui ottamaan suksisauvoja muistuttavat tukikepit ja
suoristautui. Hän tiesi varsin hyvin herättävänsä
outoja yskäisyjä ja salattuja virnistyksiä nykyisten
alaistensa keskuudessa näine torsosuksineen, mutta ne auttoivat
häntä liikkumaan tämänkaltaisessa maastossa.

***

Potilashuoneen
hiljaisuus räjähti rikki kuin nyrkiniskusta, kiitos
kaukaisen huudon.

-
Tohtorii! Tohtori!

Pienikokoinen
lääkäri iski potilaskortin tukevasti takaisin
sängynpäädyssä olevaan nahkapussiin ja sujautti
kynän punaisella ristillä merkittyyn povitaskuun.

Sitten
hän kääntyi kohti ovea, ainoastaan odottaen.

Valkoisiin
pukeutunut hoitaja pysähtyi avoimen oven kynnykselle ja vetäisi
syvään henkeä. - Ah.. Tuota... Anteeksi.. Muttah....

Naista
päätä lyhyempi tohtori pudisteli tuskaisasti päätään,
selvästi odottaen.

Tarvittiin
vain yksinkertainen nielaisu ja äskettäin äänekkäästi
toiminut "sisar hento valkoinen" oli palautunut kaikkien
normien mukaiseksi.

-
... Teitä odotetaan ulkona... Se näyttää kyllä
enemmän hautajaissaattueelta kuin joukolta potilaita... Ja
mukana on ilmeisesti poikanne...

....
Poika!

Hoitajatar
olisi voinut vaikka vannoa nähneensä tohtorin silmissä
oudon välähdyksen miehen juostessa ohi.

Oliverin
jalat iskivät lattiaa kuin hyvinrasvatun ompelukoneen osat hänen
juostessa pitkin käytäviä, ponnistivat voimaa hänen
kääntyessä kulmista, väistyivät sivuun hänen
itsensä väistäessä käytävillä
oleskelevia ihmisiä parhaansa mukaan...

Viimein
mies pysähtyi läähättäen pääoven
eteen, työntäen epäröimättä toisen
ovista kokonaan auki.

Ulkona
odottavat ihmiset vastasivat täydellisesti hoitajattaren
kuvausta.

Monet
näyttävät sotilailta... Näidenkö mukaan
sinun poikasi lähti?

Oliver
pakottautui hymyilemään vaisusti. Periaatteiden
noudattaminen oli joskus ylitsepääsemätöntä.

Miehen
yllätykseksi valtavasta joukosta erosi vain kaksi - hänen
oma poikansa ja sotilaalta näyttävä mies, joka
ilmeisesti kantoi jotakuta.

Oliver
väistyi nopeasti sisälle, antaen Molelle ja tuntemattomalle
miehelle esteettömän reitin.

Oli
niin outoa nähdä oman pojan puhuvan sotilaalle, sanovan
että kaikki järjestyy... Heidän täytyy olla hyvin
huolissaan...

Isä
ei tajunnut edes hymyilevänsä pojalleen - ennen kuin kuuli
tämän kysymyksen.

-
... ko Weed saada hoitoa jossain?

Kysymys,
tai pikemminkin, siinä esiintynyt nimi oli läimäytys
vasten kasvoja. Oliver hätkähti hereille poikansa
ihailemisesta ja tajusi tuijottavansa poikaansa suurin silmiin.

-
Weed! Se
Weed?

Ääni
oli täynnä vihaa, mutta se ei suinkaan saanut poikaa
perääntymään isänsä edessä. -
Niin. Unohditko jotain?

-
Mut... Mutta hän on.. Olen hoitanut monia...Monet ovat
kuolleet.. Meitä ei päästetty...

Yllättäen
Weedin kantaja yskäisi vaimeasti ja sai täten tohtorin
huomion.

-
Hougen määräsi ne lait, tohtori hyvä... Minä
haluan että te katsotte toista korvaani.. Tai mitä siitä
on jäljellä. En halua kuolla infektioon. Se olisi..
sanokaamme... kovin noloa, sillä minä olen vaihtanut
puolta. Ulkona odottaa mies, jolla on luoti olkapäässä.
Yksi tarvitsee lepoa, koska hänet on pumpattu liian täyteen
shabua. Ja toiset... Pikkuhaavoja ja nopeasti paikkailtuja.
Paikkaajavahvuutemme koostuu teidän poikanne lisäksi
naispuolisesta gynekologista ja käsistään kätevästä
maatalon emännästä. He haluaisivat täydentää
lääkevarastojaan. Ne naiset, erään pilkkukasvon
avustuksella, pelastivat "sen Weedin" hengen kun hänet
yritettiin raivata pois tieltä fugun avulla.

Oliver
tyytyi vain räpyttelemään silmiään Jeromen
puheen ajan. - An.. Anteeksi. Muistini taisi pettää
hetkiseksi. Viekää Weed ensimmäiseen
potilashuoneeseen.. Lähetän hoitajat paikalle. Mole,
opasta.

Jämerä
mies tyytyi vain nyökkäämään ja lähtemään
pienen miehen jäljessä jatkamaan kulkuaan, tällä
kertaa käytäviä pitkin polun sijasta.

Kun
Oliver oli hävinnyt näkyvistä - ja oli ilmeisesti
kuulomatkan ulkopuolellakin - Jerome ei voinut hillitä itseään.

-
Mitä isäsi tarkoitti?

Molen
pää liikahti vain hiukan. - Ai muistin pettämisellä..?
Punaisen Ristin säännöt... Jokaista on hoidettava,
otti se miten koville tahansa... Vastapuoltakin.

Jerome
ei voinut estää ivallista hymyä. Hullua....

***

Shirogane
tiesi olevansa kaikkea muuta kuin arvokas. Hän pureskeli monissa
liemissä lojunutta lusikkaa ja katseli esineen keikkumista
näkökentässään.

Heti
kun joukko oli astunut ovista sisään ja saanut saappaidensa
alle lautaa - näin vaihteeksi - heidän oli alistettu
valkopukuisten naisten suorittamaan nopeaan, mutta yllättävän
tehokkaaseen tutkimukseen..

Silmät,
korvat, suu, hengitys, mahdolliset haavat...

Mies
oli yllättynyt positiivisesti nähdessään Hokuton
saavan saman kohtelun kuin toisetkin.. Nämä ihmiset eivät
välittäneet propagandasta tuon taivaallista.

Tarkemmin
ajateltuna kaikki se kuulostikin lapselliselta.....

Lusikka
nousi ylöspäin, täyttäen näkökentän.

Yllättäen
hampaiden ote herposi ja pieni esine putosi pöydälle
kilisten. Tai ei se vain pudonnut, se liukui...

Varoittamatta
raskas kämmen jysähti pöytään, estäen
esinettä pakenemasta sen enempää.

Shirogane
kohotti katseensa ja näki Hiron tuikean ilmeen.

-
Lusikalla leikkiminen on kielletty.. Vai miten vanha sinä taas
olitkaan?

Syyllistetty
mies ei vastannut. Hänen huomionsa hakeutui pikemminkin toisen
selvästi sidottuun olkapäähän.

Hiro
hymähti ja istahti varoen tuolille. - Minunlaiseni ei kykene
siihen... Jos kaikki on kerran hävinnyt, sinun on vain
jatkettava eteenpäin niillä mitä sinulla on..
Vahingoittunut ruumis, kohtuullisessa kunnossa oleva lusikka..

Shirogane
huudahti yllättävän lapsekkaasti. - Hyvä
on! Anna se
tänne...

Lusikka
liukui äänekkäästi pöydän poikki,
päätyen väliaikaisen omistajansa sormiin.

Sormet
kouristuivat saman tien lusikan ympärille, sillä Shirogane
nousi tuolista. - Minä haen lisää sitä
ohrapuuroa... Ei Reikan männynsiemenissä mitään
vikaa ollut, mutta... Koska nämä tarjoavat...

Hiro
ei voinut estää naurua, vaikka olkapäätä
vihloikin julmetun lailla. - Minähän tiesin, että
vaimoni voi pitää joukon hengissä!

Iso
mies vetäytyi mietteliääksi tajuttuaan sanansa.
Hengissä...
Paskiaiset näkevät vain ulkokuoren... Entä jos en
olisi eräänä päivänä enää
nähnytkään häntä....?

Ajatus
oli niin kammottava ja hirvittävä, että Hiro
pakottautui pudistamaan päätään. Olemaan
kuvittelematta vaihtoehtoja...

Hän
havahtui synkkyydestään, huomasi Shiroganen
välinpitämättömän katseen ja haistoi ruoan
kuononsa alla.

He
eivät jaksaneet edes toivottaa toisilleen "hyvää
ruokahalua", vaan kävivät suoraan töihin.

Sali
alkoi täyttyä vähä vähältä.

Puurokupin
tyhjentyessä Shirogane huomasi vilkuilevansa ympärilleen
yhä enemmän ja kun lusikka viimein kosketti kupin yhtä
putipuhdasta pohjaa, mies huomasi vain katselevansa saliin tulleita
potilaita.

Jokaisen
vammat näyttivät lieviltä, ainakin yksi käsi tai
jopa toisen tynkä oli tallella. Joillakin näytti olevan
selvästi tekoraajoja...

Mies
pudisti päätään, muttei jättänyt
huomiotta pientä nykäisyä sielun syvyyksissä...
Pommimies
Shirogane... Sitä niittää, mitä kylvää....

Ilmeisesti
Hirokin oli syventynyt potilaiden vilkuiluun, sillä kummatkin
hätkähtivät kuullessaan karhean äänen pöydän
päästä.

-
Onko tämä pöytä varattu? Odotatteko jotakuta?

Vastauksena
oli kaksi kieltävää päänpudistusta ja
Shiroganen viereisessä sijaitsevalle tuolille istahti kenties
oudoin ihminen jonka mies oli elämänsä aikanaan nähnyt
- huolimatta siitä että hän oli ollut eturintamalla.

Jopa
Tesshinin outo kasvatti-isä olisi kalvennut vammoissaan kyseisen
miehen - ilmiselvän sotilaan - rinnalla.

Tältä
mieheltä puuttui kokonaan toinen käsi ja lusikkaa
käyttävästä kädestä kaksi sormea. Pää
oli puoliksi siteiden peitossa ja hännästä ei näkynyt
mitään todisteita.

Silti
kyseinen mies pisteli puuroa ruhjoutunutta kättään
käyttäen, aivan kuin mitään ei olisi koskaan
tapahtunutkaan.

Siitäkin
huolimatta että mies oli sokea Shiroganen puolelta, hän
kääntyi tuolillaan toiseen päin tyhjennettyään
puurokuppinsa ja ojensi kätensä tervehdykseen.

-
Minä olin yksi niistä jotka kompuroivat lankaan.. Muttei
komentajallakaan ollut enää millä lyödä...

Shirogane
ei tajunnut nielaisevansa. Hän tunsi katumuksen piston, mutta
ihmetteli vielä enemmän kuinka tuo mies jaksoi puhua
elämänsä tuhonneesta asiasta noin kevyesti...

Yllättäen
mies hymyili pienesti. - Sain muuten kortin perheeltäni.
Haluatteko katsoa?

Koska
kummallakaan ei ollut vastaansanomista, mies kääntyi
takaisin pöydän puoleen ja käänsi ympäri
sille laskemansa kortin - näin kirjoitus ei ollut kummankaan
luettavissa.

Nähdessään
paperille painetun - tosin kärsineen ja haalean - kuvan
Biwa-järvestä, Shirogane ei voinut estää näkyvää
vilunvärettä.

Hän
ei välittänyt miehen oudosta katseesta, ei jaksanut
innostua ylpeästä ilmeestä...

Tuo
kortti on matkalippusi helvettiin.. Sitä eivät suinkaan ole
kirjoittaneet sinun armaasi vapaalla tahdolla, vaan vastoin
tahtoaan... Meille ohjeistettiin tuollaisten käyttö.

Shirogane
nousi tuoliltaan. - Minä käyn laittamassa lisää
vaatteita päälle.. Olen voinut yhtä hyvin saada
flunssan tuolla ulkona...

Tämän
sanottuaan hän poistui salista. Tämän paikan piti olla
rauhan tyyssija, mutta käytävän puolelle päästyään
mies tajusi pulssinsa kohonneen aivan liiaksi.

Hän
nojautui nopeasti seinää vasten saadakseen tukea.

Olisiko
minun pitänyt kertoa....?

Ei...
Hän olisi voinut kuolla tuoliin silkasta järkytyksestä...

Minä
vain asetin niitä ja juoksin. En koskaan katsonut kun ne
räjähtivät....

Weed
tai joku - Jerome, ehkä Yukio - veti minut turvaan ja minua
onniteltiin...

Saimme
päällemme kaikkea roskaa ja siinä se...

-
....Shirogane! Mikä piru sinulle tuli?

Puhuteltu
mies hätkähti sotamuistoistaan ja huomasi tuijottavansa
lattiaa, sekä Hiron yllään kantamaa harmaata
housuparia.

Katse
singahti nopeasti takaisin kasvoihin.

Hiro hymyili lämpimästi ja
laski ehjän kätensä toverinsa olkapäälle. -
Taisit muistella jotain.. Mutta annetaan olla... Sinulla on siihen
oikeus. Tämä paikka eroaa reitistä aivan liian paljon
ollakseen normaali tällaiselle kuin minä... Ilmeisesti
Jeromella on sama ongelma, sillä hän on kadonnut
jonnekin... En vain saa päähäni, minne.

-
Pitäisikö lähteä etsimään?

-
Tuskin.. Kun miehellä on kaksi lähimmistä
vuoteenomina, se ottaa koville. Annetaan olla.

***

Jerome
raotti teltan läppää ja vilkaisi sisään.

Tämä
oli toinen kahdesta teltasta - ja näköjään se,
jota ei oltu tutkittu.

Huolimatta
siitäkään, ettei vastapäiseen, haavoittuneiden
telttaan voinut oikeastaan mennä sisään ilman
pahoinvointia...

Mutta
täällä olivat sulassa sovussa pienikokoinen
rukouspaikka shintolaisille, toinen buddhalaisille ja kolmantena -
kristityille.

Jerome
ei voinut estää kulmiensa kohoamista nähdessään
mieshenkilön polvillaan kristityille pyhän kuvan edessä
ja vieläpä selvästi syövän jotain...

Hougenin
propagandasta huolimatta hän tunsi uteliaisuutta.

Täten
hän astui varoen sisälle telttaan ja käveli kankaalle
polvistuneen miehen vierelle.

Kulunut,
hopeanvärinen kuppi laskeutui puiselle alustalle ja ruskeisiin
pukeutunut sotamies näytti vielä kerran maistelevansa
suuhunsa jääneitä makuja.

Sitten
hän otti kypärän lattialta ja nousi, ilman mitään
loppuseremonioina.

Vasta
päähineensä aseteltuaan mies katsahti Jeromeen. -
Sinulta puuttuu jotain.

-
Mit-

Sotilas
hymähti. - Ase. Teillähän on käsky ampua kaikki,
jotka tunnustavat mitä tahansa uskontoa avoimesti.. Ja sinä
olet viimeistä piirtoa myöten sotamies, etkö?

Jerome
pudisti päätään. - En enää.. Onneksi.
Tajusin, kuinka kamalaa se on... Oletko vielä palveluksessa?

Mies
pudisti päätään. - Tulin tänne ystäväni
seuraksi... En muista milloin viimeksi rukoilin. En voi kantaa
avoimesti ristikorua kaulassani - tai vaatteiden alla.

Jerome
huoahti. - Elämäsi täytyy olla kovin vaikeaa.. Mutta
ihan vain jotta muistaisin sinut myöhemmin, saanko kysyä
nimeäsi?

Mies
kumartui nostamaan kantamansa varusteet lattialta, puhuen samalla. -
Toki. Se on Matthew..... Urf! Luulin jo turtuneeni kantamiseen...

Ennen
kuin Jerome ehti sanoa mitään, Matthewiksi itsensä
esitellyt suoristi vaivalloisesti selkänsä ja asetti repun
selkäänsä. - Anteeksi... Mutta ole hyvä...

-
Minun nimeni on Jerome...

Yllättäen
Matthew hymyili leveästi. - Olen kulkenut puolen Japania ja
vasta nyt törmään mieheen, joka ei ilmeisesti tiedä
omistavansa pyhimyksen nimeä...

Jerome
kykeni vain levittämään kätensä, ilme täynnä
tuhansia kysymyksiä. - Suuttuvatko pyhimykset? Repeääkö
maa altani tai jotain yhtä kamalaa?

Matthew
ei voinut estää sydämellistä naurahdusta. - Eivät
suinkaan.. Eräs ystäväni sanoi "Pyhän
Jeromen" olevan... hmm.. miten sen sanoisi lyhyesti..
tutkijoiden ja tiedonetsijöiden suojelija.

Jerome
ei voinut estää itseään rapsuttamasta leukaansa
ja kaivamasta muistojen lokeroita ilmeisesti pelkän legendan
tueksi. - Minä olen kyllä lukenut kaikenlaista....
Koulussakin opin lukemaan nopeammin kuin muut... Muistan kun opettaja
huomautti toisille siitä.

Toinen
hymähti. - Mutta meidän lienee parasta mennä.. Minä
ajattelin käydä katsomassa ystävääni ja joku
huutelee sinuakin tuolla ovella.

Jerome
hätkähti nimensä miettimisestä ja tajusi
kuulevansa Kotetsun huutelevan jotain "ystävän
heräämisestä".

Silti
hän häpesi suuresti tietäessään jättävänsä
likaiset saappaanjäljet pyhään paikkaan.

****

Se
näytti aluksi aivan kynttilänliekiltä.

Mutta
mitä enemmän silmiä siristeli, sitä pienemmän
muodon kohde sai, muotoutuen viimein tupakan hehkuvaksi pääksi.

Weed
erotti hämärässä Bluen kasvot ja kuuli
levysoittimen hiljaisen soiton, sekä kaikkein tärkeimmän
- Jeromen hiljaisen hengityksen.

Pahan
tavan itselleen hankkinut sotilas katsahti toveriinsa ja viittasi
kädellään kohti mitäänsanomatonta pimeyttä.

Weed
nyökkäsi ja käveli käytävään,
kääntyen mutkassa kohti väistämätöntä.

Räjähdys
ei sinänsä ollut mikään yllätys. Satoja
sellaisia kuultiin, nähtiin ja koettiin taistelukentällä
päivittäin.

Tämä
ei edes aiheuttanut varsinaista vahinkoa, kunhan vain karisti karisti
maa-ainesta bunkkerin katolta ja hätkähdytti, ehkäpä
sai korvat soimaan.

Weed
painautui silkasta refleksistä betonista seinää vasten
ja hengitti kiivaasti, yrittäen tasaannuttaa mielensä.

Ulkoa
kuului karjaisu - ääni kuitenkin vaimeni yhtä
yllättäen kuin oli kurkusta lähtenytkin.

Sitä
seurasi outo ulina, joka hoputti Weedin juoksuun.

Kun
juokseva sotilas ehti bunkkerin oviaukolle, toinen räjähdys
pakotti hänet matalaksi.

Weed
olisi halunnut itkeä näylle. Joe oli näköjään
löytänyt uuden sävelskaalan - tai sitä sanaa
Jerome olisi kai käyttänyt...

Uskomatonta
että tuollainen nössö on meidän vanhempi
veljemme...

....
Joe itki kuolleelle vihollissotilaalle. Yukimura oli juuri ja juuri
ehtinyt ottaa veitsensä ja survaista sen tunkeilijan kurkkuun...

Yukimura
katsahti Weediin ja sanoi ääneen kahden mielen ajatukset:

-
Hän itkee myös pelosta.

Weed
irvisti vihasta.

Kuului
puhahtava ääni. - Weed, sinä puret kuumemittarin
rikki. Hellitä, hellitä.

Mies
avasi silmänsä hitaasti ja tajusi tuijottavansa valkoista
kattoa. Peitto oli vedetty kaulaan asti. Oikea untuvilla täytetty
peitto, ei mikään huopa....

Miten
se lämmittikin.

Sanoja
soljui lisää. - Säästyit amputoinnilta.
Huolimatta siitä että jouduimme taisteluun ja kaikkea, niin
silti...

Weedin
pää käännähti laiskasti puhujan suuntaan.
Liike tuotti pientä kipua niskan seutuville, mutta hämmästys
oli sitäkin suurempi.

Sängynreunalla
istui Hokuto.
Naisen elämän karheuttamat kädet käsittelivät
puhdistusliinaa ja kuumemittaria niin hienovaraisesti, että mies
löysi itsensä tuijottamasta. Ei naista, vaan käsiä....

Vasta
puulaatikon kannen napsahdus hätkähdytti ja sai punan
nousemaan syyllisen poskille.

Naisen
silmien katse oli pistävä, mutta hymy... - Jäit
kiinni.

Weedin
onnistui vain hymyillä lammasmaisesti. - .... Miksi näin...?

Hymy
ei kadonnut, mutta puheenaihe vaihtui. - Tesshin olisi kielinyt
sinusta... Että olit kyvytön suorittamaan tehtäviä.
Osaa roskaväkikin ajatella laajemmalle tai sitten tämä
on vain minun yksinäistä järkeilyäni.

-
Sinä et ole roskaväkeä.... Sinä olet.. tuota....

Nainen
katseli huvittuneena Weedin tahtojen taistelua, mutta päätti
armahtaa miehen viheltämällä pelin poikki.

Hän
oli kohottamaisillaan kätensä, mutta tunsi heikon
tärähdyksen jalkojensa alla.

Sitten
ohikiitävä tuntemus olikin jo mennyttä.

Weed
suorastaan hätkähti Hokuton nopeutta, sillä nainen
pikemminkin kimposi kuin nousi istuinsijaltaan, kiersi vuoteenpäädyn
ja tyhjien vuoteiden ohi yhdelle huoneen ikkunoista, jääden
viimein tuijottamaan.

Hokuto
alkoi yllättäen hengittää raskaasti, tuijottaen
samalla tiiviisti ulos. - Lumivyöry.... Joku laukaisi sen...
Joku oli tarpeeksi idiootti... Kevyet lumet.... Kevyet lumet...

Weed
kampesi epätoivoisesti istualleen. - Mitä sinä sanoit
ja mistä puhut...?

Nainen
kääntyi ja suorastaan juoksi ulos huoneesta, kailottaen
samalla mennessään:

-
SHIROGANE! JEROME! HIRO! KAIKKI! SE ONNISTUI!

***

Sniper
liiti ilmassa muutamien köykäisten sekuntien ajan ja
rysähti armottomasti lumeen, satuttaen itsensä
hankiaiseen.

Hänen
päälleen satoi verenväristä lunta,
ruumiinjäänteitä ja kivimurskaa.

Joku
toinen olisi saattanut seota, mutta vanha soturi otti räjähdyksen
tyynesti vastaan.

Se
oli vain pelkkä miina....

Pelkkä
väijytys... Joku astui lankaan..

Tämä
on lastenleikkiä Koreaan verrattuna...

Mies
ponnistautui polvilleen - ja oksensi suuntäydeltä verta.
Punainen neste upposi valkoiseen lumeen.

Ruumis
ilmoittaa olevansa tarpeeksi vanha.... Niinkö?

Veteraanin
puolikkaille kasvoille ilmestyi julma hymy ja kieli nuolaisi hampaat
häthätää puhtaiksi.

Sniper
ponnistautui päättäväisesti jaloilleen. Lakki
koristeineen oli silpoutunut räjähdyksessä palasiksi,
takki oli repeytynyt kuin kulkurilla...

Hän
kääntyi ympäri yllättävän sulavasti ja
muisti viimein, mistä tilanne oli tuttu...

Se
oli ollut pimeä tie.. Korealaiset pirut olivat asettaneet
autosaattuetta varten pommin.

Sniper
ja hänen joukkuetoverinsa olivat ajaneet suoraan siihen.

"Hyenaksi"
nimitetty aseveli oli lentänyt taivaan tuuliin - lähes
kirjaimellisesti, oikeammin räjähtänyt kappaleiksi -
ja Sniper... Hän oli haavoittunut pahoin, saanut pikaista
ensiapua kun kaikki oli viimein ohi.. Kotiutettu, saanut "lopullisen
silauksen" Japanissa... Mutta vasta kun sota oli hävitty ja
kaikki oli ohi.

Vain
lohtunainen - ja aikanaan poikien äiti, nimeltään Ki
Rai - oli keskeyttänyt Sniperin synkät ajatukset
kunniallisesta itsemurhasta kertomalla ilouutisen raskaudesta.

Mutta
poikien syntymä oli kääntynyt suruksi. Ki oli jäänyt
makaamaan yhteiseen vuoteeseen sen viimeisen kerran, kaunispiirteiset
silmät täysin kiinni ja ruumis täysin hengettömänä.

Se
ilta oli ollut kohtalokas useammallakin saralla. Sniper ei itkenyt
enää yhtäkään kyyneltä - hän
alkoi nimittäin etsiä samana iltana käsiinsä
eräitä veljeksiä.

Sniperin
vanhuuden harmaannuttamat huulet vääntyivät entistäkin
julmempaan hymyyn.

Hän
veti henkeä keuhkojensa täydeltä ja huusi:

-
Miten
surkeita pelkureita me olemmekaan!!

Yllättäen
selän takaa kuului vastaus. Hiiren vikinääkin
surkeampi. - Ke... Ke...... Luutnantti.... Älkää...

Sniper
kääntyi. Hän ei järkyttynyt lainkaan nähdessään
puolikuolleen alaisensa, oli ennemminkin huvittunut.

Ainoa
selvinnyt alainen erosi jo värinsä puolesta nyt kuolleesta
joukosta. Turkki tällä selvinneellä oli oranssi, siinä
missä joukkuetoverit näyttivät värinsä
puolesta kieriskelleen mudassa kuin siat.

Mutta
ei tämänkään ainoan elämä pitkäksi
jäisi. Vasemmasta jalasta osa ilmeisesti lojui kiven alla ja
mies oli käyttänyt puukkoa hyvinkin tuskalliseen työhön.

Sniper
hymähti. - Sanohan, senkin nuorikko... Mitä luulet, kumpi
meistä olisi nopeampi...?

Liikkeet
olivat molemmilta miehiltä yllättävän nopeat.

Vaikka
veitsi lensi ilman halki vain vähän aseen laukeamisen
jälkeen, alainen putosi maahan kuolinkouristuksiensa valtaan.

Sniper
puhahti ja alkoi ottaa askelia taakse, aivan kuin käskettynä.

Oikea,
vasen, oikea, vasen, oikea, vasen... Yksi, kaksi, kolme, neljä,
viisi, kuusi....

Lumi
murtui, jalansija petti. Mies putosi ja kieppui tuulen mukana.

Mutta
päätös piti ajatuksen katkeamiseen saakka.

Olet
pelkuri, Hougen..... Sinä................

*****

Jeromen
suhtautumisen huomioon ottaen pöydällä olisi aivan
yhtä hyvin voinut nököttää suutariksi
osoittautunut kranaatti.

Mutta
siinä nökötti kiusallisen tilanteen luonut paketti.
Sen kyljessä oli Punaisen Ristin tunnus teksteineen.

Paketin
ympärille oli kiedottu tarkastuspisteessä halpaa narua,
joka toki repi kantajan sormet verille, mutta teki myös
pääasiallisen tehtävänsä.

Jo
tämän yksinään olisi pitänyt taata
luottamus, mutta...

Pakettia
ei oltu avattu.

Jerome
laski kätensä pahvista pintaa vasten ja naputteli
sormillaan jotain etäisistä muistoista tempaistua
kappaleenpätkää.

Sitten
hän huoahti. - Siis.. Tällaisiako te saatte...?

Paketin
toisella puolella oleva - tai pikemminkin lähes kokonaan sen
taakse kadonnut - Oliver nielaisi kuivasti. - Niin, kyllä..
Ihme kyllä, armeijan miehet noudattavat tuota leimaa...

Jerome
siirsi katseensa Oliverin tuskin näkyvistä kasvoista
takaisin paketin pintaan - ja leimaan.

Siinä
luki tuomitsevasti: "Tarkastus kielletty". Punainen leima,
virallista väriä...

Jerome
lopetti naputtelun ja liikautti kättään vihaisesti.
Naru repi nahkaa tuskaisesti, mutta katkesi viimein kuin kuiva
oksa...

Laatikon
neljä läppää lennähtivät syrjään
ja Jerome huomasi tuijottavansa männynkuorista tehtyä
pehmustetta.

Hän
siirteli sitä raivokkaasti sivuun kahdeksi keoksi ja yllättäen
silmiin sattui sydämenmuotoisia esineitä ja korkkeja.

-
Tämä on.... Lääkelähetys?

Oliver
kuului naurahtavan. - Ilmeisesti taas hän...?

Jerome
kurtisti otsaansa. - .... Hän...?

-
Niin. Pohjoisen miehiä. Tuo pehmuste haisee pohjoiselta...
Ilmeisesti joku, jota ylijohtaja pelkää - tai jolla on
tarpeeksi rahaa - lahjoa virkailijat jotteivät ne huomioi useita
paketteja.. Tämä tuntematon on auttanut meidät pahojen
aikojen yli. Haluaisin kiittää, mutta...

-
Joskus on vain parempi tyytyä...

Tämän
sanottuaan Jerome otti kiinni paketista, perääntyi ja laski
sen lattialle. - .... Oletko koskaan... Ajatellut pöytien
madaltamista?

Oliver
naurahti kuivasti. - Mitä nauratat.. Se maksaisi aivan liikaa..
Sisaret ovat minua pidempiä ja vaikka näytänkin
naurettavalta pakettia kantaessani, ei kukaan ole vielä
valittanut... Mutta ystäväsi varmaan odottavat.

***

Lumelle
ei annettu lainkaan armoa. Vaikka se olikin puhdasta ja näytti
yhtä kauniilta kuin menneinä päivinä, se sai
kyytiä yhdellä ainoalla luudanpyyhkäisyllä.

Vanhuksen
huulet vääntyivät irvistyksenkaltaiseen hymyyn ja
kuistin laudat saivat ylimääräisen pyyhkäisyn.

Vaikka
aikaa olikin jo kulunut - aivan liikaa - miehen kuulo oli turhankin
terävä. Hän kuuli kylän elämän etäiset
äänet, onseninsa
pulputuksen ja kahden lemmikkikorppinsa ääntelyn.. Kaiken.

Tai
eivät nuo mustat linnut varsinaisesti olleet mitään
lemmikkejä. Kunhan vain loikkivat mökin lähellä,
puhdistivat tien hevosenlannasta ja....

Varoittivat
tulijoista.

Se
kuulosti aivan kahden kuparipannun mielettömältä
yhteenhakkaamiselta, joltakin jonka olisi voinut aiheuttaa päästään
seonnut vaimo.

Vanhus
hymähti ja painautui vasten mökkinsä seinää,
sandaalit jaloissaan naristen.

Metsästä
kuulunut hirvittävä rähinä lakkasi kärryjen
tullessa näkyville.

Vanhus
varasti hetkisen aikaa itselleen ja pyyhkäisi silmiään.
Hän olisi voinut nauraa. Kärryt olivat hajoamistilassa,
hevonen taas.. No, miehet näyttivät syöneen enemmän
kuin eläinparka.

Vanhus
irvisti kätensä takaa miesten taitamattomille taidoille,
sillä vaikka hevonen pysähtyi kyltin luo, eläin
karkasi vaistojensa mukaan takajaloilleen ja sai kipeästi
piiskasta useammankin kerran.

Pureva
naurahdus sai puoliuneen tuudittautuneet matkustajat - sekä
ajajan - havahtumaan juuri parahiksi.

Outo
kopsahtelu säesti miehen sanoja, mutta ei hukuttanut niitä.

-
Hevosenne voi kieltäytyä kuljettamasta teitä yhtään
pidemmälle...

Kärryjen
kyydissä oleva viisikko tajusi vanhuksen vasta kun tämä
oli ilmaantunut tien puolelle.

Röyhkeä
ukko kiersi hevosen eteen ja alkoi silitellä eläimen
turpaa.

Kuskin
kulmat kohosivat. - Hei, senkin huru-ukko.. Mene laittamaan meille
onsen valmiiksi, äläkä hyysää sitä
elukkaa...

Vanhus
naurahti ivallisesti. - Ettekö te typerykset osaa enää
nykyisin laittaa valjaita...? Tämä eläin kärsii.

Kuskin
pinna napsahti poikki ja mies kirjaimellisesti loikkasi pois
kärryistä, hyökäten karjaisun saattelemana kohti
liikkumatonta vanhusta.

Vastauksena
jokin puinen kopsahti kipeästi sotilaan päähän ja
mies putosi maahan vaimeasti ynähtäen.

-
.... Niin, aiotteko sitoa valjaita paremmin vai ette?

Maassa
makaava mies haukkoi pitkään henkeä, mutta kykeni
vihdoin puhumaan. - .... Kai... Kai voimme...

Mitä
tuo muuten oli?

-
Potku. Ja niin... Se onsen on minulle. Luitani kolottaa niin
vietävästi. Jos menette etelään, sanokaa
ylijohtajallenne että hengittää hiukan uloskin.

Sotilas
tajusi vihdoin jotain. Hän kohotti katseensa ja näki
puisten jalkineiden lisäksi kuloheinän värisen
yukatan.

Vanhuksen
katse ei näkynyt kunnolla alhaalta katsottuna. Mutta se tuntui.

Sotilas
ei liikkunut milliäkään ennen kuin vanhus oli kävellyt
varmasti takaisin taloonsa.

Mies
ponnahti nopeasti takaisin jaloilleen, aivan kuin kyykkyhypystä.

Sitten
hän kumartui välittömästi tarkistamaan valjaiden
solmuja, äyskähtäen tovereilleen jotain heinäsäkistä
ja pyöristä.

***

Lopen
kyllästyneet, punareunaiset silmät tuijottivat valkoiseksi
maalattua kattoa.

Sairaalavuoteessa
makaavan miehen mielestä tuntui siltä, että joukko
näkymättömiä kettudemoneita olisi intoutunut
opettamaan hänelle kanjeja ja niiden kirjoitustapaa
ensimmäisestä viivanvedosta lähtien.

Hänen
silmissään kattoon maalautui oudon hehkuvilla väreillä
viivoja, puolikkaita kanjeja, sanoja....

Mies
huoahti kyllästyneenä ja kohotti oikeaa kättään.

Hän
siirsi katseensa katon kuvioista lähes kokonaan peitettyyn
käteensä. Raajan ympärille oli kiedottu sidettä
pitämään tiputusneula paikallaan.

Nurkkapöydän
levysoitin soitti amerikkalaista musiikkia.

Mole
oli kertonut, että kyseistä musiikkia sai mustasta
pörssistä halvemmalla kuin useimpia ruokatarvikkeita - siis
käytännössä puoli-ilmaiseksi - ja siksi
ainoastaan sitä oli saatavilla...

Jouji
naurahti katkerasti. Aina kun yksi levy sai soitettua soitantonsa
loppuun, joku toisista potilaista kävi vaihtamassa jotain
muuta...

Läpi
oli käyty tummaäänet, kaiholaulut ja kevyet sävelmät.

Vaikka
käsivarressa oleva letku estikin liikkumasta, Jouji ei voinut
kieltää, etteikö alkanut vähitellen pitää
kuulemastaan musiikista..

Mutta
oliko se vaarallista?

Jos
Hougen liittoutuisi amerikkalaisten kanssa, kokisiko Jouji karvaan
pettymyksen ja mielihyvästä luopumisen tuskan...?

Jouji
pudisti päätään. Ehkä kettudemoneilla oli
osuutta hänen ajatuksiensa sekavuuteen.

In
other words I love you....

Levyllä
esiintyvä laulaja huipensi esityksensä ja lopetti
virheettömästi - aivan kuten aina.

Mutta
tällä kertaa Jouji hymyili.

Hymy
laantui kuitenkin hitaasti paljon voimakkaamman tunteen tieltä.

Yksinäisyys
nipisteli sielua. Valkoisen verhon takana olevista, toisistaan
juttuseuraa löytäneistä potilaista ei ollut apua
Joujille.

Kukaan
ei ollut käynyt hänen luonaan vierailulla muutamaan
päivään.. Viimeksi Sasuke ja GB.

He
olivat vain puhuneet ja puhuneet, tutkineet toistensa sielujen
syvimmät sopukat. Varmistaneet itsensä terveiksi.

Vahvistaneet
itseään...

Sasuke
oli näyttänyt käytöksensä puolesta olevan
täysin terve. Hetkittäisestä hulluudesta ei ollut
näkynyt merkkiä pitkiin aikoihin.

Jouji
muisti Sasuken iloisen ilmeen, johon oli sekoittunut huonosti
peitelty jännittyneisyys.

Yllättäen
Oliver oli luovuttanut kellarin ja siellä olevan väestönsuojan
harjoittelua varten.

Ehkä
juuri tälläkin hetkellä kaikenlaiset tölkit,
purkit, rasiat ja laatikot joutuivat myllytyksen kohteeksi...

Ovi
kolahti.

Pää
kääntyi vaistomaisesti kohti verkkopussissa riippuvaa
tippapulloa - siitä oli noin puolet jäljellä.

Kävelijä
ei pysähtynyt verhon toisella puolella olevien vuoteiden luo,
vaan jatkoi huoneen päähän asti - Joujin luo.

Jerome
näytti oudommalta kuin ikinä ennen. Mies oli vaihtanut
vaatteensa inhottavan puhtaanvalkoisiin. Hänellä oli
oikeassa kainalossaan jonkinlainen kangaskäärö ja
vasemmassa kädessään mies kantoi kahta kuppia.

Jouji
ei kyennyt sanomaan sanaakaan. Hän katseli, kuinka Jerome
leväytti kangaskäärön auki vuoteen viereen,
paljastaen sen kuluneeksi futoniksi.

Tekoonsa
tyytyväinen Jerome astahti vuoteen viereen ja tarttui vapaalla
kädellään siteillä peitettyyn Joujin käteen,
auttaen miestä nousemaan istuma-asentoon, pitäen letkua
silmällä.

Jouji
otti vastaan Jeromen ojentaman kupillisen yllättävän
hiljaisuuden vallitessa. Hän tarttui pienikokoiseen lusikkaan ja
nosti kasan jonkinlaista hakatun lihan sekä riisin sekoitusta
suuhunsa.

-
.... Tämä on... Kanaa...? Tässä on aavistus
soijaa.. Ja näköjään paljon riisiä...

Jerome
nyökkäsi. - Oma reseptini.. Tein sitä kun olin
muuttanut pois kotoa. Lisäsin kattilaan sitä mitä
löytyi. Täällä ei vain ollut nuudeleita.

Jouji
katsahti ystävänsä suuntaan, mutta tajusi makujen
sinfonian keskelläkin näkevänsä miehestä
pelkän korvan - ja kuulevansa kilinää.

-
... Miten sait sisaret tekemään tätä...?

-
.. Mm... Tein sen itse.. Ainoa mitä osaan.. Ai että on
hyvää... En ole saanut kanaa sitten, sitten...

Jeromen
puhe vaimeni ja Jouji päätti jatkaa kuppinsa tyhjentämistä.
Ruoka näytti aivan siltä kuin nurkkakaupan kokki olisi
päättänyt tyhjentää varastonsa elämäntyönsä
lopettamisen ohella, mutta hyvää se oli.

Kun
tyhjät kupit laskeutuivat lattialle Jeromen toimesta, Jouji
päätti esittää kysymyksen jota ei olisi halunnut
päästää suustaan.

-
.... Miksi sinä tulit tänne tuon futonin kanssa? Et kai aio
vain panna pitkäkseni muutamaksi tunniksi ja poistua sitten...?

Jerome
hymähti kuivasti ja risti sekä jalkansa että kätensä.
- En suinkaan... Joku voisi sanoa tätä pakenemiseksi, mutta
tulin tänne koska halusin olla rauhassa - ja nähdä
sinut.

Jouji
ei vastannut, joten Jerome kurottautui ottamaan nurkkapöydällä
levysoittimen vieressä olevan lehden.

-
En jaksa enää kuunnella uutisia.. Ei se että haluaisin
sulkea totuuden pois, mutta....

-
Mitä niissä sanotaan?

-
Tämä lehti on päivän vanha, mutta...
"Iso-Britannia on lähettänyt edustajansa Japaniin....
Keskustelunaiheena tulevat luultavasti olemaan äskettäin
ilmi tulleet ihmisoikeusrikkomukset, joista maan yli lentäneillä
amerikkalaisilla lentokoneilla on todistekuvia.... Vaikka Amerikka
kamppailee tällä hetkellä Vietnamissa, maan
presidentti on alustavasti luvannut apua myös Japaniin..."

Jerome
pudisti päätään. - Keskustelu on ilmeisesti
käynnissä juuri nyt... Epäilen tosin, onnistuuko se
lainkaan...

Jouji
nielaisi kuivasti ja paneutui varoen maate. - Luulen, ettei Hougen
harkitse sanojaan... Entä hänen veljensä, sitten...?

-
Asia on niin, ettei kukaan tunnu tietävän Genshinistä
yhtään mitään.. Katsos, hän ei ole koskaan
puhunut mitään. Hougen on hoitanut kaiken.

Naurahdus
oli katkera. - Ehkä hän on mykkä.. Muuten, voisitko
laittaa taas sen levyn..? Neula taisi tärähtää
tai jotain, kun tulit tänne...

Jerome
kohotti katseensa lehdestä. - Mm? Toki....

Mies
ojensi jalkansa ja oli juuri asettamaisillaan neulan uralle, mutta
sitten hänen silmänsä äkkäsivät
pahvikotelon. - Lukeeko tuossa kannessa ihan oikeasti Johnny Mathis?
Se Johnny Mathis?

Jouji
oli saanut aseteltua itsensä mukavasti, joten hän tyytyi
vilkaisemaan laiskasti ystäväänsä. - ... Kyllä..?

Jeromen
silmiin syttyi hetkiseksi kumma, tähdenkaltainen tuike. Näytti
aivan siltä, kuin mies olisi löytänyt jotain itselleen
todella rakasta.

Tämän
lyhyen paljastuksenkaltaisen hetken jälkeen neula asettui uralla
oikeaan kohtaan.

Sitten
levy alkoi pyöriä.

Pienen
hiljaisuuden jälkeen sävelet kietoivat kaksikon valtaansa,
suorastaan saivat heidät unohtamaan nykyisen olinpaikkansa,
karun ja kylmän huoneen.

***

Toisessa
huoneessa ei suinkaan kaikunut musiikki.

Siellä
oli oikeastaan hyvin hiljaista. Herätyskellon tikitys ja kirjan
sivujen kääntämisestä syntyvä rapina olivat
ainoat äänet.

Yllättäen
kuului kuivakka pamahdus.

Kirja
ei ollut tyydyttänyt lukijaansa ja sai lennättää
sängyn jalkopäähän. - Phah!

Ovi
aukeni varoittamatta ja se sai Weedin katseen nousemaan. Ei
varovaisuudesta, vaan odotuksesta.

Hokuto
sai tulla nykyisin koputtamatta. Weed oli suonut hänelle sen
etuoikeuden.

Nainen
kantoi mukanaan ruokatarjotinta, jolla näytti olevan vesikannu,
muki sekä höyryävä kupillinen ruokaa, ilmeisesti
keittoa.

Mies
ei voinut olla nuuskimatta ilmaa kuin saaliin vainunnut kettu. Keitto
tuoksui syntisen hyvältä, mutta myös jokin ikävä
ja epäluonnollinen sivuhaju leijaili vahvana naisen ympärillä...

Hokuto
ojensi kantamuksensa hoivattavalleen ja istahti sängyn
jalkopäähän, asetellen hetken ajan kaapumaisen asunsa
ryppyjä kuin pukine olisi ollut juhlapuku...

Weed
kumartui tarjottimen yli ja nuuhkaisi kuonontäydeltä.

Haju
sai hänet unohtamaan ruoan yhdessä silmänräpäyksessä,
äänensävyn muuttumaan epäuskoiseksi.

-
Olet.. Olet ampunut.

Hokuto
katsahti Weedin sinisiin silmiin, näyttäen yhtä
hätääntyneeltä kuin olisi läikyttänyt
juuri tuomaansa keittoa kaapista otetuille vaatteille. - Onko siinä
jotain vikaa?

-
Ei, minä vain.... Miksi?

Hokuto
suoristi viimeisen näkyvän rypyn ja nosti leukansa, silmät
oudosti välkähtäen. - Matka kovenee tämän
jälkeen. Edessä on Gunma, vanhemman veljesi prefektuuri.
Minä olen rinnallasi ja puolustan sinua... Ja jos sinä
kuolet, he eivät varsinkaan raiskaa minua... Ampukoot päähän.

Weed
räpäytti silmiään. - Hokuto... Sinä...
Onneksi täällä ei ole muita.. Mutta tajusitko mitä
sinä juuri sanoit?

Hokuto
hymyili itsetyytyväisenä.

Weed
hymähti toivottomana ja ilmaisi luovuttamisen iskemällä
lusikan pontevasti keittoon.

-
Onko tämä sitä mitä luulen..? Tofua?

Tympeänvärinen
kuutio päätyi suuhun ja mies maiskutteli
antaumuksellisesti.

Hokuto
naurahti. - Shirogane sanoi minulle, että kaipasit rintamalla
eniten juuri tofua... Teillä on kummat mieltymykset.. Yksi itkee
kanan perään, toinen tofun...

Weed
kuului sanovan jotain ahnaan syömisensä lomassa. - .....
Shirogane nuudelien.....

-
Hän suhtautuu minuun nykyisin paljon suopeammin- Älä
hörpi! Täällähän aivan kaikuu!

Weed
laski kupin suultaan. - ... Älä herjaa ruokaa, nainen...
Liemi oli mahtavaa.

Kuppi
päätyi takaisin tarjottimelle ja Weed otti kannun, kaataen
itselleen vettä.

Hokuto
tarkkaili juovaa miestä muutaman sekunnin ajan epätoivotun
käytöksen varalta, mutta antoi lopulta huomionsa siirtyä
esineeseen, jonka vieressä oli istunut.

Hän
otti kirjan käsiinsä ja avasi sen. - Hmm...

Weed
kohotti kulmaansa huomatessaan naisen lukevan kirjaa. Aivan
alusta saakka.

Muki
laskeutui kuuluvasti kolahtaen tarjottimelle. - Älä lue
sitä. Yoshihiro Takamorin
"Vaikeiden päivien kulku" on silkkaa roskaa...
Suorastaan vastakohta Yukio Mishiman teoksille..

-
Mistä tämä kertoo, sitten?

-
Köyhästä naisesta, joka tapaa rikkaan miehen.. He
joutuvat moniin vaikeuksiin.. Kun kaikki ne ovat viimein ohi ja he
aikovat mennä naimisiin, miehen isä kieltää
poikaansa naimasta kyseistä naista.. Nainen ei voi muuta kuin
totella ja palata takaisin entiseen elämäntyyliinsä..
Köyhäksi.

Hokuton
kuono rypistyi inhosta ja kirja paukahti vihaisella liikkeellä
kiinni. - Inhottavaa. Miksi ylipäätään aloit
lukea tätä?

Weed
hörppäsi vettä mukista. - Luulin sitä hyväksi,
kuinkas muuten... Voit viedä sen mennessäsi, aivan
vapaasti. Tai siis....

Hokuto
näytti punastuvan Weedin sanoista. Yllättäen naisen
vastaus ei uhkunutkaan loukattua ylpeyttä. - .... Minä en
ole koskaan varastanut tai huijannut.

Tämän
sanottuaan nainen nousi sängyltä ja asteli ovelle.
Tarvittiin ainoastaan vääntö kahvasta, oven
aukaiseminen sekä sen vihainen sulkeminen, joka luultavimmin
kaikui myös toisiin huoneisiin.

Weed
sulki silmänsä ja irvisti vaistomaisesti. Kun
hän yritti puhua naiselle ja onnistua hienotunteisuudessa, olisi
sama kuin hän yrittäisi iskeä päätään
seinään ilman kipua.

***

Sakura
kurtisti kulmiaan arvioivasti, ravistaen hopeakettupuuhkaa terhakasti
vielä toisenkin kerran.

Pukine
oli ollut useita tunteja pakkasilmassa ja hän oli tuonut sen
ullakolle - nyt oli aika panna puuhka kaappiin useiksi kuukausiksi ja
vaihtaa vaatetus kevyempiin.

Jo
nyt hänen päällään oli ohut paita ja ohuet
housut, mutta päälle tarvittiin enemmän..

Yllättäen
alhaalta kuului lasin helähdys.

Sakuran
katse kääntyi vaistomaisesti kohti ullakon ovea.

Sitten
pamahti ja heti perään helähti. Arvokas
kristallikruunu oli pudonnut alas, särkynyt, kuollut...

Vaikka
nainen oli vanha ja hyödytön, jokin outo voima tuntui
täyttävän suonet yhdessä ainoassa hetkessä.
Pala turkista lennähti unohdettuna kohti ullakon kauimmaista
nurkkaa ja nainen itse ryntäsi vastakkaiseen suuntaan, työntäen
oven auki niin hiljaa kuin ikinä kykeni.

Alhaalla
taisteltiin ja rajusti. Laseja ja muita ruokailuvälineitä
helähteli rikki entistä enemmän - kaatuiko kaappikin?

Kuului
karjaisu, jonka Sakura tunsi hyvin.

Yllättäen
jalat alkoivat viedä häntä vastoin omaa tahtoa. Ne
suorastaan veivät häntä portaita pitkin yhtä
tasaisesti aivan kuin ompelukone tikkaa kangasta, mutta ne veivät
häntä erehtymättä, eivät aiheuttaneet
kompastumisia...

Viimein
hän oli viimeisellä porrastasanteella ja piilossa. Hengitys
oli oudompaa kuin koskaan ennen. Oudon lyhyttä, aivan kuin
pitkään juosseen hengitystä.

Joku
kuului avaavan oven ja astuvan eteisen läpi harkituin askelin.

Sakura
näki miehensä liikahtavan vastaan. Hän näki
miehestään vain sukat, paidanhihaa ja housunlahkeita, mutta
silti tunkeutujan vastaanottaja oli hänen miehensä...

Jotakin
välähti ilman halki. Jotain, jolla oli varsi.

Sakura
ei nipistänyt silmiään kiinni, ei kirkaissut. Hän
tuijotti, analysoiden tahtomattaan jokaisen verisen yksityiskohdan.

Gin,
hänen miehensä, sai kirveen päähänsä
lähes kaksoiskuvalta.

Sakura
ei havainnoinut omaa kirkaisuaan. - MURHAAJA!

Sitten
naista vietiin. Hän loikkasi, tajuamatta edes välimatkaa.

Nainen
ei välittänyt siitä, että törmäsi
kätensä miehensä vereen tahranneeseen henkilöön
ja sinkoutui tämän kanssa aina tuvan toiselle laidalle
saakka niiden kaikkien lakien mukaan mitkä tulisivat aina
olemaan.

Yllättäen
Sakura oli ensimmäisenä pystyssä. Hän loikkasi
kohti kaatunutta miestään, mutta yllättäen
hyökkääjä olikin pystyssä ja kamppasi
naisen.

Tuntui
häpeälliseltä kaatua poikittain ruumiin päälle.

Sakura
tajusi oudon tunteen alkavan hellittää. Hän oli taas
samaa hyödytön, vanha nainen....

Hyökkääjä
asteli hitaasti, varmana naisen kuolemasta.

Sakura
kuuli raapivaa ääntä. Sitä olisi voinut luulla
tuhoeläinten kuluksi, mutta kun naisen lattiaan kohdistunut katse
kääntyi varovasti ensin vasemmalle ja sitten oikealle, hän tajusi -
vaikka Gin oli aloittanut matkansa kohti Tuonpuoleista ja kouristeli,
mies oli päättänyt tehdä vielä viimeisen
palveluksen. Hän oli kääntänyt jalkansa sivuttain
ja tyrkki asetta lähemmäs naisen tietoisuutta.

Naisen
käsi syöksähti asetta kohti kuin hyökkäävä
käärme ja ruumis kääntyi alitajuisesti ympäri.

Hyökkääjä
hätkähti selvästi ja irvisti, irrottaen kirveen
raivokkaalla liikkeellä Ginin kallosta.

Veri
ja kudos tiputtelivat ellottavasti suoraan Sakuran vaatteille.

Naisen
kädet tärisivät, liipaisimella oleva sormi tärisi,
mutta silti tähtäys oli järkkymätön. - Weed?
Kuinka kehtaat?

Mies
naurahti. - Väärin.

Sakuran
silmiin nousivat kyyneleet. - Joe..... Miksi? Hougen aivopesi sinut!

-
Hougen kertoi totuuden! JA
SINÄ ET OSAA EDES AMPUA!

Kirves
lähti liikkeeseen Joen karjunnan säestämänä.

Asetta
pitelevän käden tärinä lakkasi.

Kajahti
kaksi laukausta.

Joe
tuijotti epäuskoisena omaa vatsaansa. - .... Anteeksi, äiti...
Anteeksi....

Kirves
oli iskeytynyt Sakuran rintakehään, mutta naisella oli
vielä voimia. - .... Weed.. Poikani... Vapauta....

Joe
kaatui lattialle kuin huolettomasti tönäistynä ja jäi
ikuisiksi ajoiksi tuijottamaan kattoa äitinsä tavoin.

Yläkerrassa
käytiin toisenlaista taistelua yhtä epäreilusti.
Naganon ankarimmasta talvesta selvinneet turkiskuoriaiset olivat
löytäneet puuhkan ja muokkasivat siitä toukilleen
pesäpaikkaa.

****

Mustakarvainen
sormi iskeytyi rajaviivalle. - Suunnitelmanne ei toimi! Tehkää
toinen!

Shirogane
hätkähti ja heilahti niin rajusti, että oli vähällä
pudota omalta tuoliltaan. Hemmetin Oliver! Pienikokoinen tohtori
päihitti yllättävillä reaktioillaan pituutensa
haitat ja näytti olevan apinaakin ketterämpi.

Oliver
oli todellakin aivan kuin ilmestynyt tyhjästä
keskelle yhdistettyä aamiaispöytää ja
kokoustilaa.

Pienikokoisen
miehen silmät tuikkivat, suun ollessa valmiina haastamaan
jokaisen joka sanoisi poikkipuolisen sanan.

Mutta
Hiro, vihaisiin silmiin katsoja, kohotti tyynesti kulmaansa. - Mikä
siinä ei toimi?

Oliverin
silmät tuikahtivat. - Gunman raja on tarkasti vartioitu. Luulen,
että he ampuvat jopa eläimet.

Kotetsu
avasi suunsa. - Muttet tiedä?

Vastauksena
oli vihainen ärähdys. - Älä kysele tyhmiä!

Kotetsu
puhahti, päättäen olla hiljaa.

Yllättäen
salin kaksoisovet avautuivat. Tulijat olivat Weed ja Mole, jotka
näyttivät toistensa vastakohdilta: Weed yhä
nukkuvalta, Mole taas todella pirteältä.

-
Taasko isäni tyrannisoi? Kuulin huudon käytävään
asti...

Oliver
henkäisi. - Poika... Nämä pyytävät Punaisen
Ristin ambulansseja.... Niitä on laitonta käyttää
minkään taistelevan osapuolen eduksi, tiedät hyvin...

Isänsä
kauhuksi Mole naurahti, mutta sanat olivat viimeinen tikki. - Isä..
Olet hölmö.. Nämä ihmiset taistelevat
epätoivoisesti vapauttaakseen tämän maan Hougenin
tyranniasta. He ovat neutraaleja. He palvelevat kansaa, kuten
sinäkin.

Oliver
irvisti. - Sinä....

-
Ja... Weed valvoi koko viime yön syystä, jota ei itsekään
tiedä. Hän pysyy hädin tuskin jaloillaan. Vaikka sydän
lyö vahvasti, hän tarvitsee yhä apua... Me
tarvitsemme niitä ambulansseja ja otamme ne. Kerro
Hougenin edustajille varkaudesta jos huvittaa, mutta sinä petät
samalla ainoan elävän sukulaisesi luottamuksen.

Oliver
nielaisi. Mole... Mole oli selvinnyt hänen kanssaan Tokion
tulihelvetistä, oppinut mitä elämä todella
oli.... Oppinut näkemään miten muiden elämää
voitiin auttaa - ja täten, jatkaa - , oppinut näkemään
miten se katkesi kaikkein julmimmalla tavalla...

-
Saat ne. Lähtekää heti. Autot ovat varastossa
sairaalan takana. Ottakaa kaikkia tarvikkeita niin paljon kuin mukaan
mahtuu.

***
- 11
- 12
You need to be logged in to leave a review for this story.You need to be logged in to leave a review for this story.
Report Story

Murha/Oikeutus