Adult-FanFiction.org : Non English

Murha/Oikeutus	By : Yatski Category: Misc. Non-English > Anime Views: 1231 -:- Recommendations : 0 -:- Currently Reading : 0
Disclaimer: I do not own the anime/manga that this fanfiction is written for, nor any of the characters from it. I do not make any money from the writing of this story.

Chapter List
- 10
- 11
- 12
-------------

Hellittämätön
tuuli leikkasi läpi ohuen vaatteen ja turkin, suoraan lihaan. Se
tuntui pahemmalta kuin ruoska tai poltinrauta, mutta kulkijat olivat
lakanneet tuntemasta kipua tai sitten palelluttaneet jäsenensä.

Lumimyrsky
peitti tuhkanharmaan kulkueen näkyvistä, sylkien silmät
ja suun täyteen pieniä ja pistäviä hiutaleita.

Minä
olen kotimaisemissa... Tervetuloa kotiin, Naganon poika!

Weed
olisi voinut nauraa. Juuri kun hän aikoi tehdä niin,
ruumista puistatti hätkähdys - tajuaminen. .....
Hulluus....

Mies
suorastaan iski hampaansa yhteen, tuntien veren purskahtavan
alahuulestaan.

Kaikki
voima keskittyi kehon ympärille valjaiksi solmeiltuun
raakaköyteen ja täten Weed ilmoitti häntä
seuraavalle nelikolle olevansa kunnossa. Hereillä, tajuissaan.

Yksi
mies todellakin johti koko joukkoa. Mutta jos Weed astuisi harhaan ja
putoaisi, se huomattaisiin ja hätätilanteessa joku
nelikosta voisi vetää hänet turvaan - tai
vaihtoehtoisesti katkaista köyden.

Vuoriston
juurella oli tehty sopimukset. Jokainen joukon jäsen olisi
sopinut johtajaksi tai nelikkoon, mutta Weed oli päättänyt
kantaa syntinsä itse.

Viimein
nelikkoon olivat ilmoittautuneet Jerome, Shirogane, Hiro ja Reika.
Vähemmän toista sukupuolta kunnioittavampi oli saattanut
vastustaa "pelkän naisen" valintaa vaativaan
tehtävään, mutta miesvangit tiesivät Reikan
sormenpäiden tuntoaistin herkkyyden. Tuo "kyky" oli
auttanut rikkinäisten vaatteiden korjaamisessa ennen niiden
luovuttamista - se oli säästänyt naiselta muutakin
kuin selkänahan.

Lisäksi
Reika ilmoitti olevansa kotoisin "lähistöltä",
mutta tarkalla paikalla ei ollut enää väliä..
Ehkä sitä ei enää ollutkaan olemassa.

Weed
pysähtyi aivan yllättäen. Hänestä tuntui
kuin hän olisi kuullut huutoja. Hajanaisia, mutta silti...

Ei
tässä myrskyssä.. Kuvittelet omiasi...
Tämä
on mielesi lumisokeus...

Hän
otti askeleen.

Ja
tajusi.

Suu
muodosti sanan - tuuli ryösti sen.

Weed
ehti kääntyä hätäisesti ja tahtomattaan
pyyhkäistä lumet teräväsärmäisen kiven
päältä. EI!

Säie
säikeeltä, kuin rasitetut viulunkielet... Viimein köyden
ote heltisi kokonaan ja mies paiskautui ahnaan tuulen
horjutettavaksi.

Neljä
hätäistä käsiparia ojentui kohti, huolimatta
vaanivasta kuilusta.

Naisen
ja miehen sormenpäät koskettivat - ihmepelastusta ei
tapahtunut, vaan mies lennähti alas, kauas.... pois.... Oli
poissa.

Reika
huusi, mutta tuuli teki hänet mykäksi.

***

Se
ilmaantui mieleen ilman syytä. Mutta silti sillä oli
merkitystä.

Se
ilmoitti puoliksi lumeen hautautuneelle miehelle, että hänessä
oli elonkipinää. Ei ryöpsähtäen, vaan
mielenlaitoja hienovaraisesti koputellen ja kiertäen.

Se
oli ajatus. Oikeastaan lainaus, pikemminkin kulunut klisee.

Sanotaan,
ettei yksi ihminen voi tehdä mitään. Ei kaksikaan.
Mutta entä jos edeltävät lauseet ovat valhetta?

Pakkasen
lähes umpeen muuraamat silmät avautuivat vain hivenen. Mies
ei nähnyt mitään.

Pää
liikahti raskaasti, painautuen pehmeää lunta vasten.

Viimein
vasen käsi liikahti, täysin ilman ennakkovaroitusta. Kämmen
kouraisi puolijäätynyttä lunta ja vei sitä kohti
suuta.

Mies
hotki lunta ahnaasti - vaikka terävät jääsärmät
repivätkin hänen huulensa verille ja saivat hänet
näyttämään lihaa hotkivalta karhulta.

Vasen
käsi painui takaisin lumeen, eikä liikkunut enää.

Silmät
sulkeutuivat ja mies päästi vaivalloisen, aivan kuin
elämäänsä kyllästyneen vanhuksen huokaisun.

Juuri
silloin lumisateen luoman verhon puhkaisi tummien hahmojen luoma
saareke.

***

Weed
tunsi kulmiensa kohoavan.

Hän
ei vain jaksanut herätä... Ehkä vielä ei ollut
aika?

Muistojen
valtaama mieli syötti silmien eteen kuvia toisensa jälkeen
- aivan kuin mies olisi selaillut kirjaa..

Niin,
jykevillä nahkakansilla päällystettyä kirjaa,
joka sisälsi pelkkiä verentahrimia sivuja....

Yllättäen
sivujen lehteily pysähtyi, aivan kuin joku olisi heittänyt
kirjan pöydälle ja unohtanut sen siihen.

Weedin
kulmat laskeutuivat - hän oli löytänyt etsimänsä.

Se
oli ollut hyvin kylmä marraskuun aamu. Ajasta ja paikasta
huolimatta Hougen veljensä kanssa oli majoittunut majataloon ja
aloittanut puheensa hyvin aikaisin..

Seuraukset
olisi voinut luetella vaikka unissa. Majatalonpitäjä heitti
sekä veljekset että heidän kannattajansa ulos ennen
kuin nämä ehtivät sanoa "idiootti".

Tätä
nolostuttavaa tapahtumaa oli kerääntynyt todistamaan suurin
osa kaupungin väestä - myös eräs tietty nainen
kolmen lapsensa kanssa.

Joe
oli piilotellut Sakuran takana, turvautuen täysin kuuloonsa.
Yukimura oli katsellut puoliksi äitinsä takaa - mutta Weed
oli seisonut vieressä.

Ehkäpä
Hougen oli hymyillyt juuri tuolle uhmalle.

Lapset
olivat katsoneet hiljaa kuinka kapinalliset olivat nousseet kärryihin
ja lähteneet kulkemaan pois kaupungista.

Silloin
tapahtui jotain.

Joe
tönäisi Yukimuran ja Weedin sivuun, lähtien juoksemaan
kärryjen perään.

Weed
oli reagoinut täysin vaistomaisesti. Hän oli lähtenyt
seuraamaan veljeään.

Hän
oli alun perin aikonut varoittaa tätä, mutta oli
huutanutkin jotain aivan muuta. - ÄLÄ! SE ON VALETTA! SE
KAIKKI ON VALETTA!

Sitten
hän oli lyyhistynyt tielle ja oksentanut. Vatsassa oleva ilkeä
tunne ei ollut kuitenkaan poistunut.

Yukimura
oli hakenut isän tärkeästä kokouksesta ja he
kaksi olivat lähteneet etsimään Joea. Itkua tuhertava
poika oli löytynyt tien viereltä kilometrin päästä.
Hougen ei ollut kuitenkaan jättänyt poikaparkaa täysin
tyhjin mielin, vaan oli sanonut tälle "ei vielä".

Vihainen
ja häpeävä Sakura oli vienyt Weedin kotiin. Poika oli
saanut kylpeä yksin - sitten Gin antanut kunnollisen selkäsaunan
pajunvitsalla.

Weedin
silmät rävähtivät auki. Hän hillitsi
huutonsa, vaikka epäonnisen veljen nimi tanssikin kielellä.
Joe.... Olet
siellä, eikä sinua pelasta enää mikään.

Epäselvä
katse yritti havainnoida yllä häilyvää hahmoa,
muodostaa henkilöä. - .... Je... Jerome?

Kuului
lämmin naurahdus ja lämmintä turkispeittoa vedettiin
paremmin toisen ylle. - Ei aivan. Tunnen hänet kyllä.
Harjoittelimme salilla kerran.. Kun hän löi minua kerran,
ripustin hanskat naulaan...

Weed
kykeni vain hymähtämään heikosti. - Idiootti....
Mutta vaikka tuo voisi olla lempinimeni, ei se ole edes sitä..
Oikealta nimeltäni olen Weed.

Toinen
ei näyttänyt hätkähtävän. - Yokohaman
John. Armeijaa pakoileva pelkuri.

-
Olet viisas.. Minä olen perheeni häpeätahra, koska
käänsin takkini.. Mutta miksi pelastitte minut?

John
vetäytyi kauemmas, kietoutuen kauluskarhun raakataljaan niin,
että hänellä näytti olevan valkoinen ruokalappu.
- Tunsin isäsi kun asuin lyhyen aikaa Tokiossa.. Olimme molemmat
nuoria miehiä, tulevaisuus auki.. Kirjaimellisesti. Raivasimme
raunioitunutta kaupunkia. Isäsi seurasi kuitenkin ikäväänsä
- kirjettä Sakuralta - ja palasi Naganoon. Minä Yokohamaan.
Jätin menemättä kutsuntoihin ja pakenin sekä
virkailijoita että sotaa... Olin ensimmäisellä
kerralla säästynyt vetoamalla heikkoon terveydentilaani.

Weed
oli juuri vastaamaisillaan, mutta hän hiljeni luolansuulta
näkyvän lumituiskun peittyessä varjon taakse.

Sitten
kuului aivan liian paljon nähneen miehen ääni. - John.
Lumisade on laantumaan päin, muttemme siltikään
kuulleet mitään.

Yllättäen
puhuteltu mies nyökkäsi kiitollisena. - Kiitoksia, Hook.

Hookiksi
nimitetty mies vetäytyi takaisin lumisateeseen, antaen
hiutaleille esteettömän reitin luolaan.

John
käänsi selkänsä Weedille ja jäi katselemaan
lunta. Sitten hän puhui:

-
Tuo Hook.. Hän on kotoisin Toyotasta, Aichista. Veli joutui
leirille, mutta Hook itse.. Piiloutui ja hakeutui luokseni. En
pitänyt sitä raukkamaisuutena ja hylkäyksenä,
vaan järkevänä tekona.

Weed
kuunteli toisen puhetta.. väsyneenä. Hänen ruumiinsa
halusi päästä parantamaan itseään unen
keinoin.

-
Voinko minä nukkua?

John
nyökkäsi - ja hymyili.

***

Reika
ojensi oikean kätensä ja kääri hihan ylös
kyynärpäähän saakka. Kirpeä tuuli yritti
aiheuttaa pahat tekosensa, mutta nainen nousi istuma-asennosta
polvilleen, huokaisten.

Hän
katseli nuotion ylle asetettua kattilaa, jonka sisältö
näytti luotaantyöntävältä.

Onneksi
kaikki nukkuvat...

Nainen
upotti käden suoraan kattilaan, kaiken sen kuuman seoksen
sekaan. Hän värähti vain hiukan, mutta se johtui
puhtaasti muistoista.

Koyuki
jakoi meille näin ruokaa.. Upota käsi kattilaan tai ole
syömättä...

Hampaat
pureutuivat yhteen, sillä haurasmielinen nainen ja hänen
poikansa muistuttivat itsestään.

...
Lenny!

Reika
veti kätensä nopeasti pois, aivan kuin sitä olisi
polttanut. Mutta ei.. Hän oli tottunut poltteeseen aikoja
sitten.

Kädet
muotoilivat vetelästä massasta etäisesti nigiriä
muistuttavan suupalan.

Sitten
hampaat alkoivat tehdä työtään.

Yön
kipinämikko söi kaikessa hiljaisuudessa, kallion takana.

Oli
ollut onni että he olivat löytäneet tällaisen
paikan, joka oli kuin suunniteltu kestämään
lumimyrskyn raivo.

Syötyään
Reika otti lunta ja pyyhki kätensä. Hän vilkaisi
raskaasti nukkuvaan mieheensä ja huoahti.

Sinä
teet aivan liikaa töitä... Onko tämä yrityksesi
hyvittää se ettet kyennyt pelastamaan Weediä?

Reika
pudisti päätään.

Yksinäisyys
ahdisti. Kuten aina.

Halpa
nainen... Lapsenmurhaaja...

Käärmekieli,
Koyukin ääni, kuiski korviin.

Ehkä
sinun pitäisi.. Pitäisi.... Mennä takaisin..? Koyuki
pitäisi sinua hyvänä... Nyt olisi sinun vuorosi...

Reika
nyyhkäisi. - Min... Minä...

Hän
voisi tarjota sinulle enemmän kuin tämä surkea ryhmä
ikinä...

Nainen
nousi, ottaen huovan harteilleen. Hän asteli kevyin, ikään
kuin varkaan askelin pois tulen piiristä ja katosi pimeään.

Saappaat
jättivät lumeen tuskin näkyvät jäljet.

Reika
ei tajunnut enää minne kulki... Vain miksi.

Ota
ja seuraa... Lapsenmurhaaja... Johtajasi pettäjä... Ota ja
seuraa....

Kylmä
tuuli oli vähällä jäädyttää huulet
yhteen. - Koyuki...

Niin,
aivan niin.. Tule tänne... Tule etelään.. Täällä
minä odotan...

Tuulenpuuska
koveni - se oli vähällä heittää Reikan
selälleen. Nainen pysähtyi vain hetkeksi ja jatkoi
etenemistä.

Yllättäen
kasa elävää massaa iskeytyi Reikan selkään
ja kaatoi hänet maahan. Hyökkääjän kädet
ja jalat iskeytyivät lumeen, tehden etenemisen mahdottomaksi.

Hokuton
ääni kuului tuulen seasta. - Hullu.. Se on puolen metrin
päässä.

-
Mikä on?

Kuului
vaimeaa murinaa ja lapsekas kysymys palkittiin lumisen kämmenen
iskulla suoraan poskeen.
- Hullu.

Reika
säpsähti saadessaan iskun ja hänen lasittunut
katseensa katosi. - .... Mitä minä...?

Hokuton
ääni oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. -
Pudota. Sinä olit vähällä pudota. Vielä
puoli metriä ja sitten...

Toinen
nyyhkäisi.

Vastaukseksi
Hokuto kierähti pois painamasta matkakumppaninsa selkää
ja päätyi lumeen tuijottelemaan taivaan tähtiä.
Hän puhalsi huurua ilmaan. - Miksi?

Reika
nousi istumaan. Hän kääriytyi pieneksi palloksi,
tajuten itsekin vasta miten kylmä hänellä oli. Silti
hän nojasi leuan polviinsa, katsellen samalla pimeää.
- Weed...

Hokuto
kohotti oikean kätensä kohti taivasta, aivan kuin aikoen
siepata kaukana loistavan tähden. - ... Syyllisyys... Jos minä
olisin tuntenut sitä jokaisesta omastani... Lapsistani... Olisin
seonnut....

Reika
katsahti ystäväänsä. - Mitä tarkoitat?

Hokuto
hymähti ja laski ojennetun käden vatsalleen, tehden
silityksenkaltaista elettä. - Niin.. Silloin kaikki oli hirveän
sekavaa.. Minulla oli mukanani kolmivuotiaat kaksoset kun saavuin
leirille muiden mukana... Jostain syystä... Jostain
syystä... Akame
antoi minun mennä, mutta otti lapseni. Arvaa mitä sanoin
lapsilleni...?

Reikan
ilme vääntyi. Jostain syystä häntä
vavisuttava tuulenpuuska tuntui paljon edellisiä kylmemmältä.

Hokuto
ei kuitenkaan estellyt sanojaan. - ... "Menkää hänen
mukaansa.. Hän pitää teistä huolen..."

Raivonkirkaisu
kantautui luultavasti rotkon pohjalle saakka. - OMAT
LAPSESI!! ANNOIT HEIDÄT KUOLEMALLE!!

Selällään
makaava nainen oli valmistautunut toisen hyökkäykseen ja
kuristavaa otetta suunnitellut Reika sai huomata kämmentensä
ja sormiensa lukittuvan Hokuton puolustukseen.

Naiset
yrittivät kumpikin epätoivoisesti - raivoisasti - saada
toisistaan yliotteen vuoroin suoristamalla käsivartensa ja
työntämällä toisiaan kauemmas kuin sarvistaan
lukittuneet peurat.

Vaikka
Reikan silmistä valui kyyneliä, hänen sanansa olivat
täynnä vihaa. - Miten
sinä kykenit... Murhaaja...

Hokuton
huulilla leikki surullinen hymy. - Tässä maailmassa
jokainen on murhaaja, siskoseni... Minä tein sen koska halusin
elää!

Sitten
jysähti. Kaksi kalloa iski vastakkain ja Reika hellitti
otteensa, pudoten maahan yhtä sammuneena kuin niistetty
kynttilä.

Hokuto
nousi varovasti kyljelleen ja kosketti alahuultaan. Hän oli
huomaamattaan purrut sitä.

Lumen
narske sai naisen nostamaan päätään.

Pian
pimeydestä ilmaantuivat Kotetsu, GB ja Lydia. Kaikkien kolmen
ilme oli täsmälleen yhtä hämmästynyt.

Viimein
Lydia pikemmin ärähti kuin puhui. - Ole hyvä ja
selitä. Miksi oikein tyrmäsit Reikan - ja ensinnäkin,
sait hänet kirkumaan?

Hokuto
nousi jaloilleen, pudistellen vaatteitaan sieltä täältä.
- Hän tuli hulluksi ja minä kerroin muutaman tosiasian...
Aivan ystävällisenä eleenä, mutten arvannut että
hän ottaisi sen noin.

Lydia
tuhahti. - Me molemmat tiedämme, ettei sinun tosiasioitasi
kerrota tuosta vain... GB, Kotetsu.

Sanaakaan
sanomatta miehet tarttuivat tajutonta Reikaa käsistä ja
jaloista.

Myrtyneen
Lydian johtama joukko lähti kulkemaan hitaasti kohti leiriä,
Hokuto viimeisenä.

***

Jerome
katsahti nuotioon. Hän venytteli käsiään huovan
sisällä ja nousi varoen istumaan, vaikka näyttikin
karvaiselta perhoselta.

Huopa
vietiin huolellisesti hartioille ja kädet tarttuivat reppuun,
avaten toisen sivutaskun sulkevat nahkaiset nauhat.

Sormet
ottivat esiin hivenen nahalta tuoksuvan, ajan tummaksi patinoiman
hopeaesineen.

Jerome
napsautti taskukellon kannen auki, paljastaen luotettavan
ajannäyttäjänsä.

Jo
puoli yksi... Missä he viipyvät?

Kansi
napsahti kiinni ja kello joutui takaisin reppuun.

Päätös.

Mies
hymähti, otti repun vieressä olleen kiväärinsä
ja katsahti tiettyyn mieheen, joka nukkui syvää unta.

Olisi
bravuuri mennä yksin, mutta tämä elämä ei
jaa minulle eikä sinulle tähtiä rintapieleen...

Jerome
nousi varoen paikaltaan ja asteli nukkuvan Joujin luo. - Jouji..?
Jouji.

Toinen
avasi silmänsä, alkaen saman tien kuoriutua huovastaan. -
Mhäh...?

-
He eivät ole vielä palanneet. En halua hälyttää
koko leiriä, mutta kaksin on parempi. Tiedä, mitä
siellä on...

Jouji
nyökkäsi, tarttui kivääriin ja nousi.

Kaksikko
hiipi pois leiristä, varoen lumen jopa lumen ratisuttamista.

Jerome
uskalsi hengähtää vasta kun toisten kuorsaus oli
lakannut kuulumasta. Sitten hän puhui:

-
Korvat tarkkana... Vaikkeivät he ole sotilaita, joku viivyttää
heitä.. Todella pahasti. Weed tietää, että minä
pidän joukosta huolta hänen jälkeensä...

Jouji
huoahti, aiheuttaen ilmaan pienen pilven. - .. Luuletko, että se
on... Tesshin?

Jeromen
askel iskeytyi vihaisesti lumeen. - Epäilen. En tiedä
kuinka moni osasto hänen joukoistaan kiipeäisi tänne...
Lisäksi heitä tarvitaan muuallakin, nyt kun...

Yllättäen
Jouji käännähti katsomaan oikealle, kohti rinnettä.
- Tuolla!

Jerome
naurahti ja pinkaisi juoksuun. - Että pimeässä
pitääkin...

Rinteen
laelle ehdittyään kaksikko ei edes tajunnut tuijottavansa
alhaalla avautuvaa näkyä silmät suurina:

Se
kaikki tuntui niin epätodelliselta.

Ilmeisesti
Kotetsu ja GB olivat onnistuneet ajasta sekä paikasta huolimatta
tyhjentämään kiväärinsä vihaiseen
kauluskarhuun - kuitenkaan tappamatta sitä.

Siitä
oli tullut noin vasikan kokoinen hirviö. Pieni pirulainen.

Ammusten
loputtua miehet olivat vetäytyneet suojelemaan ilmeisesti
tajutonta Reikaa, ollen valmiina tappamaan karhun vaikka paljain
käsin.

Jerome
kohotti kulmaansa nähdessään Lydian hyökkäävän,
sirppi koholla.

Ei
edestä, hölmö!

Miehet
reagoivat vaistomaisesti, nostivat aseensa ja veivät sormen
liipaisimelle.

Mitään
ei tapahtunut.

Jerome
viskasi kiväärin turhautuneena maahan ja karjaisi. Jos
kivääri oli jäässä....

Jouji
piti hyödyttömän kiväärin kädessään
ja suorastaan sukelsi alas rinnettä, kohti Lydiaa.

Hän
iskeytyi suoraan päin naista, varoen huolellisesti tämän
kantamaa asetta.

Molemmat
päätyivät lumeen ja ehtivät nähdä juuri
parahiksi, kuinka karhu kävi hyökkäykseen.

Jouji
kohotti päänsä ja irvisti kuolemalle. - Et ole juuri
pataljoonaa rumempi!!

Yllättäen
karhu huojahti rajusti ja näytti äkillisesti kadottavan
kaiken mielenkiintonsa potentiaalisiin saaliisiin.

Eläin
näytti kasvattaneen kuunvalossa heikosti kiiltelevän
sarven, jonka juuresta vuoti verta.

Karhu
mörähti tuskaisesti ja "sarvi" irtosi rusahtaen.

Lumi
rasahti ja sitten kuului tuttu naisääni. - Näin niitä
karhuja tapetaan Hokkaidon puolessa... Onneksi ette lähteneet
suurella mölyllä, niin sain tämän helposti alas.
Jerome hyvä, lakkaa olemasta polvillasi siinä lumessa.. Vai
hävettääkö sinua?

Jerome
kuului äännähtävän kieltävästi ja
nousevan. - Ei.. Ei.. Lähdetään. Toivottavasti toiset
eivät ole lähteneet etsimään...

***

Hokuto
katsahti huolestuneena tajuttomaan Reikaan.

Hän
tunsi häpeää. Pelkäsi, että toiset
halveksivat häntä, koska hän oli tyrmännyt
ystävänsä - tehnyt anteeksiantamattoman teon.

Meidän
olisi täytynyt pitää yhtä...

Hokuto
kouraisi lunta ja irvisti, alkaen puhdistaa käsiään.
Hän oli vasta äskettäin lopettanut karhun nylkemisen -
osallistunut siihen vastalauseista huolimatta - ja veri löyhkäsi
yhä siellä missä hän olikin.

Nainen
sulki silmänsä ja pudisti päätään.
Odotus tuntui tuskalliselta ja se toi hänen mieleensä
muistoja eräältä yöltä...

Se
yö oli ollut hiljainen joulukuun yö.

Hokuto
oli miettinyt valintaansa pitkään, mutta hän tiesi
että heille tapahtuisi kuitenkin jotain.. Siksi hän oli
päättänyt antaa elämänsä vartijan
käsiin - mies oli vain eräänä päivänä
tullut ja kuiskannut kysymyksen naisen korvaan, aivan kuin huviksi.

Hän
oli odottanut erikoisparakissa monien muiden kanssa. Lasten nälkäitku
olisi aikaisemmin käynyt hermoille ja saanut äyskähtämään,
muttei enää.

Yllättäen
parakin ovi oli raottunut ja nainen oli tuntenut koputuksen
olkapäässä.

Ääntäkään
päästämättä nainen oli livahtanut ulos.

Vartija
oli pitänyt sanansa.

"Seuraa
minua, äläkä katso taakse."

Hokuto
oli pakottanut itsensä kulkemaan vartijan jalanjäljissä.
Takaansa hän oli kuullut huutoja, tajunnut että parakin
valot oli sytytetty - ja että hän itse oli pelastunut.
Toiset olivat.. kuolleet.

Jerome
oli vienyt Hokuton naisten parakkiin.

Kun
ovi oli sulkeutunut järkyttyneen pilkkukasvon jäljessä,
hän näki vihaisten katseiden sijasta pelkkää
ihmetystä.

Viimein
Lydia oli astahtanut eteenpäin ja syleillyt halveksunnan sijaan.
Ellei Hokuto ollut nähnyt väärin, toisen silmissä
oli näkynyt...

...
Kyyneleitä.

Sormet
pyyhkäisivät pienet pisarat pois. Hokuto palasi
nykyisyyteen ja tajusi hengittävänsä aivan liian
raskaasti.

Viereltä
kuuluva ääni hätkähdytti hänet, mutta sai
hengityksen tasaantumaan äkillisellä nielaisulla. - Hei..
Voitko hyvin?

Hokuto
katsahti hätäisesti äänen suuntaan ja huomasi
Reikan istumassa huopaan kääriytyneenä, side pienen
kuhmun peittona. - Tuota.. Luulisin.. Entä sinä?

Reika
naurahti kevyesti. - Ei tässä mitään.. Opin
sinulta jotain uutta. Mutta mumisit jotain.

Toinen
pudisti päätään, päättäen
kuitenkin myöntää tekonsa. - Niin.. Muistelin vain
sitä yötä kun tulin parakkiin... En edes halua tietää
miten muille kävi...

Reika
huoahti ja katsahti pimeyteen. - Mm..

Minä
tiedän, mutten halua järkyttää sinua.. Lydia
kertoi sen minulle tässä taannoin.. Hänhän oli
Akamen alainen muutaman viikon ajan, eikö? "Siitä
miehestä - ei, hirviöstä - säteili pahuuden
aura... Hän oli yhtä paha kuin mielipuoli hokkaidonkarhu...
Katsoi pilkkukasvoja inhoten, mutta minuun hän olisi koskenut
missä ja milloin vain, jopa se kirottu verinen takki yllään..."
.... Akame oli näyttänyt hänelle työtilat
viimeistä sopukkaa myöten. Se yksi huone, se yksi varasto,
olisi voinut olla sinun kohtalosi, Hokuto-chan... Siellä
säilytettiin sinun toveriesi turkkeja, jotka oli nyljetty heidän
päältään.. Katsos, huhun mukaan teitä ei
olisi ikipäivänä kahta samanlaista. Hougen tarttui
tähän huhuun ja määräsi Akamen selvittämään
totuuden..

Onneksi
Jerome tuli väliin ja vetosi pelokkaaseen katseeseen,
työkyvyttömyyteen... Missä pelkkä sotilas on
oppinut puhumaan noin soljuvasti?

Reika
katsahti taivaalle ja jäi tuijottamaan hitaasti purjehtivia
pilviä. Opetettiinko
heitä lausumaan siellä kirotussa koulussa runojen sijaan
aivan jotain muuta...?

Nainen
yritti kuvitella. Hän loihti mieleensä linnan muurien
sisällä olevan luokkahuoneen ja nuoren, kaksikymmenvuotiaan
Jeromen luokan edessä... Lausumassa kasvottomille tovereilleen
aatteen johtajan sanoja.

Vain
puhdas veri kelpaa... Hyväksytyt kelpaavat.. Alempiarvoiset
eivät ole mitään... Kulkurit eivät ole mitään...
Kulkurit käyvät kauppaa tienvierustoilla, hämärillä
kujilla, kaikkialla... Vievät leivän suoraan suusta, mutta
kehtaavat pilkata meitä elämällä leveästi....

Heidän
hevostensa valjaissa kilisevät koristeet ja naisten häiritsevä
laulu raikaa ympäri kyliä... Tavalliselta he kiristävät
hinnassa, mutta omilleen antavat ilmaiseksi. Pohjoisen ovat ahneemmat
kuin etelän, mutta kiristäjiä ja rikollisia yhtä
kaikki...

...
Siksi kysynkin teiltä, tarvitsemmeko me todellakin näitä
loisia?

Reika
pikemminkin karjaisi kuin kiljahti kohti taivasta: - OLE KIROTTU,
HOUGEN!

Vuoret
kaiuttivat naisen huutoa pitkään, aivan kuin nauttien
kärsivän ihmisen raivonpurkauksesta.

Kuului
hyvin varovainen nielaisu. Hokuto ei tehnyt mitään muuta,
sillä hän tunsi lievää pelkoa ystäväänsä
kohtaan.

Yllättäen
naiset käänsivät päänsä rahisevan
ääneen suuntaan. Jerome ei salaillut tuloaan, vaikka hänen
askelissaan ei ollutkaan enää samanlaista auktoriteettia
kuin ennen. Yhtenäisyyttä kuvastavat vaatteet näyttivät
jopa kutistaneen häntä hieman tai sitten se johtui siitä,
että mies oli hylännyt univormuun kuuluneen lakkinsa ja
painanut päähänsä vankien lakkia muistuttavan
vaatekappaleen.

Mies
pysähtyi Reikan viereen. - Kehtaatko...?

Nainen
nyökkäsi ja asetti huopansa lumeen niin, jotta mies ja
nainen kykenivät istumaan sillä.

Jerome
hymyili, istahtaen huovalle. - Kuulin, kun kirosit Hougenin... Se ei
paljon auta. Tiedän hyvin, mikä sinua painaa. Minä.
Minulla ja
Bluella oli todella vaikeaa siellä koulussa... Henkisesti siis,
mutta se ei merkinnyt kenellekään mitään.. Ja ne
tekstinluvut... Tiesimme kyllä, että se oli paskaa, mutta
minkäs teet...? Näin, kuinka Bluen alahuuli tärisi.
Hän kapinoikin, yritti kiemurrella... Kukaan ei kuitenkaan
uskaltanut rangaista häntä, koska hän oli yllättäen...
hyväksyttyä rotua ja hänen isänsä oli turhan
korkeassa virassa jossain kaupungissa - en enää muista
missä.

Hokuto
vilkaisi ohimennen Jeromeen ja käänsi katseensa kohti
leiriä. - Saiko Lydia sen karhun paloiteltua...?

Jerome
hymähti kuivasti. - Voi, kyllä. Hän muistuttaa juuri
nyt kotikaupunkini teurastajan vaimoa... Tiedän miten heille
kävi...

Reika
nielaisi. - Olivatko he..?

-
Valitettavasti. Leikkasivat lihaa paremmin kuin ketkään
näkemäni, kolmihenkinen perhe.. Mies, vaimo ja poika...
Antoivat minulle hyviä pihvejä, kun ilmoitin muuttaneeni
omaan asuntoon... Ellen... Ellen nähnyt väärin.. Kun
minut kutsuttiin joukkoihin ja ajoimme kaupungin läpi
katsoaksemme sitä sen viimeisen... Perkele... Etujoukot...
Kogat... Olivat tappaneet heidät liikkeensä eteen....
Verilammikkoon...

Jerome
murtui. Hän itki häpeilemättä, jopa nosti kädet
kasvoilleen surua osoittaakseen.

Mies
ei voinut estää hätkähdystä tuntiessaan
kahden käsiparin kiertyvän halaamaan. Pieni osa hänen
sielustaan nytkähti inhosta, mutta inholla ei ollut enää
väliä.

Puhdistavat
kyyneleet virtasivat poskille ja sydän keveni. Sanoja ei
tarvittu.

Silti
mies pakottautui kuiskaamaan. - Miksi
teette tämän...? Minä olen murhaaja.

Hokuto
nielaisi, mutta puhui. - Ei. Sinä olet ihminen. Sinulla on
sielu. Sinä taistelet ystäviesi puolesta... Sinä
haluat etsiä Weedin, koska välität hänestä...
Eikö niin? Armeija vain jatkaisi, hylkäisi pudonneen
kadonneena, eikä edes yrittäisi... Se
on heikkoutta, jopa meidän mittapuullamme.

***

Weed
tunsi, kuinka hänen päälleen heitettiin kiväärejä
ja pakkeja... Hänen kielensä työntyi ulos suusta, hän
maistoi metallin inhottavan maun ja tunsi inhottavan kylmyyden
kaikkialla ympärillään.

....
Minä olen.... Varastossa...?

Ääni.
Opettajan, joka opetti.. mitä? - SISÄLLE SIELTÄ!
HETI!!

Viimeinen
kivääri kolahti viattomalta näyttävän kasan
päällimmäiseksi ja tärähdyksestä
aiheutuva metallinen sointi sai korvat soimaan.

Sointi
kaikui vielä pitkään.

Sitten
joku alkoi nostelemaan kiväärejä ja pakkeja pois
simputetun nuoren päältä.

Viimein
joku tarttui sameasilmäisen Weedin käteen ja nosti hänet
jaloilleen.

.....
Jerome. - Vaikket edes sanonut isäsi nimeä, tämän
siitä aina saa... Lähdetään vaihtamaan vaatteesi.
Ne ovat aivan kivääriöljyssä, tiesitkös?

-
... Mutta..

-
Tule.

Weed
hätkähti hereille. Ennen kuin hänen mielensä ehti
käsitellä menneisyydestä tullutta muistoa, kylmyys
iski kolmen turkispeitteen alla makaavaan mieheen.

Hänen
kasvonsa vääntyivät kaameaan irvistykseen kiduttavan
yskänpuuskan vavisuttaessa ruumista.

Ulkoa
kuului askelten ääntä ja mies astui luolaan. Taas uusi
tuttavuus.

Mutta
tämä mies olisi voinut käydä keskenkasvuisesta.
Hän oli lyhyt,
jopa Sasukeakin
lyhyempi.

Weed
ei voinut estää ivallista hymyä huomatessaan auringon
luovan karkean sädekehän pikkumiehen pään taakse.

Tulija
ei näyttänyt kuitenkaan hätkähtävän
toisen ilmettä, vaan hän istahti tyynesti makaavan miehen
viereen ja alkoi kaivaa mukanaan tuomaansa isoa laukkua.

Viimein
mies otti esille kuumemittarin. Hän laittoi esineen
siekailematta Weedin suuhun ja katseli - tyytyväisenä? -
kuinka potilaan huulet sulkeutuivat mittarin ympärille ja
estivät sen katoamisen nielun syvyyksiin.

Hiljaisuus
laskeutui vain hetkeksi, sillä lääkärin irvikuvan
suu avautui.

-
Heh.. Tiedän että ihmettelet. Vaikka me kannamme nimeä
"Itsemurhajoukko", minä olen tämän joukon
lääkintämies... Isäni pakkasi minulle laukullisen
välineitä ja lähetti muiden perään, kun he
kävivät kaupungissa. Siinä se. Ja muuten.. Nimeni on
Mole.

Weed
kuunteli hiljaisena toisen puhetta. Hän ei ollut koskaan nähnyt
tuota miestä - eikä siis luultavasti saanut edes hoitoa
tämän isältäkään, vaikka he asuivat
samassa prefektuurissa - mutta oliko sellaisella mitään
väliä..? Kulkulääkärit tekivät töitä
missä halusivat.

Erottautuakseen
henkisesti epämukavasta lasiesineestä suussaan, mies
muisteli lapsuuttaan ja sitä, miltä oli tuntunut olla
sairas...

Mieleen
tuli vain yksi sana.

Typerältä.

Weed
oli komennettu sänkyyn ja hyvin äreä Sakura oli
istunut tuolille sängyn viereen, alkaen syöttää
pojalleen hunajaa isolla lusikalla yhtä isosta lasipurkista...
Ehkäpä vihaisena siitä, että arvokasta nestettä
täytyi haaskata poikaan. Yskivään ja rykivään
poikaan, joka oli... sairas. Jonka puolustus oli pettänyt.

Mole
ei sanonut mitään, vaan keskittyi ilmeisesti tarkkailemaan
taskussaan kuljettamaansa kelloa arvioivasti - mittaamaan aikaa.

Weed
tuijotti tylsänä sieraimistaan nousevia hengityshuuruja.
Ajatukset ja muistot olivat jättäneet fyysisesti sairaan
miehen.

Viimeinen
asiantuntevat sormet tarttuivat kuumemittariin ja nostivat sen pois,
saaden miehen huulet lopsahtamaan.

Mole
nosti esineen silmiensä tasalle ja kurtisti kulmansa. - Meidän
on lähdettävä heti... Sinä olet sairas.

-
Mikä minulla on?

Lääkintämies
vilkaisi varovasti potilaaseensa ja keskittyi pyyhkäisemään
mittarin puhtaaksi, sekä laittamaan sen takaisin laukkuun. -
Haluatko todella tietää..?

Weed
hymähti ivallisesti. - Minä olen nähnyt kasan
kuolleita ruumiita...

Laukku
napsahti päättäväisesti kiinni. - Ilmeisesti
keuhkokuume. Onneksi olemme hyvän tien varrella ja lähellä
kotia...

Tämän
sanottuaan Mole nousi ja otti laukkunsa. - Et varmaan tarvitse
paareja? Meillä ei ole niitä rakennettuna, mutta välineet
kyllä..

Weed
vetäisi henkeä noustessaan istuma-asentoon. Hänen
kasvoistaan näki selvästi että hän kärsi.

Molen
ilme muuttui huolestuneeksi toisen alkaessa yskiä hakkaavasti,
mutta kärsivällisyys palkittiin.

Tuskallista
ja vinkuvaa henkäisyä seurasi pureva iva. - ... Sinä..
Lasket leikkiä. Minua ei saada paareilla alas täältä.
Minun on pakko kävellä.

Pieni
mies nyökkäsi. - Hyvä on. Annan sinulle maskin.

Weed
ei sanonut mitään - ainoastaan nyökkäsi. Hän
jaksoi juuri ja juuri pitää uhmaa yllä, sillä
vilunväristykset kävivät hetki hetkeltä yhä
kylmemmiksi - niitä ei voinut enää sivuuttaa.

Entä
jos minä kuolen tänne..? Kenet minä sitten petän...?

Miehen
pää nuokahti. Hän jaksoi juuri ja juuri murista
raivosta, kaiken tämän turhuudesta....

Aurinko...
Se ei paista tänne. Se ei paista minulle.

Mole
oli lähtenyt. Ulkona jokainen kuului valmistautuvan lähtöön
- ehkä etsintäpartio olikin palaamassa, opastamassa muita
tänne...

Mikä
johtaja minä olen...? Kirottu kömpelys... Putoan yhtä
helposti kuin olisin tottunut siihen...

Weed
naurahti katkerasti.

Aivan
yllättäen, vasten omaa tahtoaan, hän taipui eteenpäin
ja - alkoi yskiä. Tämä hirvittävä kohtaus
toi hänen suuhunsa viimeisimmän aterian maun, mutta myös
jotain metallista...

Verta.

Turkispeitteet
lennähtivät sivuun ja kädet puristuivat kipeästi
nyrkkiin.

Weed
tajusi kivun kyynelien pyrkivän silmiinsä, muttei enää
välittänyt. Hän nousi jaloilleen ja otti tavaransa.

Sairas
mies asteli ulos luolasta, tervehtien aurinkoa levittämällä
kätensä.

Minä
tunnen... lämmön. Kuinka kauan siitä on?

Useiden
juoksuaskelten ääni hätkähdytti Weedin
euforiastaan.

Hänen
katseensa kääntyi välittömästi kohti ääntä
ja kädet laskeutuivat takaisin sivulle.

Väsyneille
kasvoille nousi onnellinen hymy.

Vaikka
jokainen solu huusi vastaan ja järki moitti suunnitelmaa
hulluksi, Weed katsoi pelkäämättä hengästyneeseen
Jeromeen, kumppaniinsa. Syvälle silmiin...

"Tule...."
Aivan kuin silloin...?

-
Lähdetään.

***

Siropiirteiset
kädet nostivat kiikarit silmille ja pää siirtyi hieman
kauemmas ärsyttävämmästä auringosta.

Tarkastelija
joutui kuitenkin käymään taiston itsensä kanssa
saadakseen sopivan tarkastelukulman kohteeseensa - mutta myös
välttääkseen auringon.

Miehen
ääni keskeytti pohdiskelun. - Rouva....

-
Olen yhä neiti, kiitos vain! Jos minä olisin rouva, olisin
saanut potkut armeijasta aikapäivä sitten!

-
No, neiti Choko... Miksi me tulimme tänne saakka..?

Choko
laski kiikarinsa ja piiloutui. - Laske pääsi alas, niin
selitän.. Olet ihastuttavasti hollilla.

Mies
irvisti naisen pureville sanoille ja totteli, sukeltaen lumikumpareen
suojiin.

Kysymys
oli hyvin varovainen. - No?

-
Suunnilleen puolet tuosta joukosta.. Ei, vähemmän, aiheutti
Hyogon leirin tuhon. Kaikkia on mahdoton tappaa, mutta yksikin
riittää.. Teen tämän siskolleni. Hän on
hermoraunio. Olen myös kuullut huhuja että Kotetsu on
liittynyt tuohon joukkoon..

-
Miksi otit juuri minut mukaan?

Choko
hymyili hunajaisesti. - Tarvitsin jonkun seuraksi ja auttajaksi.. Ja
ei, Tesshin ei jostain syystä halua uhrata joukkoja tänne
suuntaan... Kuulla puhuttavaankaan. Hän kirjaimellisesti työnsi
minut ulos
toimistohuoneestaan... Yritti peittää jotain sen pöyhkeyden
taakse. Häpeän muotoillusta töyhdöstä?

Sotilas
huoahti hiljaa mielessään. Hän vei toisen kätensä
kypäränsä alle ja raaputti kutiavaa korvaansa, tuntien
äkillistä, mutta tervettä vihaa naista kohtaan.

Choko
katsoi tekoa halveksien, mutta nyökkäsi viimein. - Mentiin.

***

Weed
katsahti kohti raivoavaa jokea, punniten mahdollisuuksia mielessään.
Joen rannoilla tehtiin jatkuvasti rakennustöitä ja
työmiehet kulkivat edestakaisin paaluista rakennettua huteraa
siltaa pitkin - yleiskuvaltaan työmaa näytti siltä
kuin pikkupojat olisivat löytäneet hyönteisten pesän
ja pahoinpidelleet sitä, saaden luonnon rakennelman asukit
raivoihinsa.

-
Onkohan vesi juotavaa? Meidän täytyy joka tapauksessa
ennemmin tai myöhemmin täyttää pullot..

Jerome
tuhahti. - Olisi kovin ilkeää, jos Hougen olisi järjestänyt
meille - ja noille poloisille tuolla - tappavan yllätyksen
myrkyttämällä veden..

Weed
nyökkäsi. Hän ei viitsinyt sanoa Jeromelle että
vihasi
ääntään. Se tuntui tulevan kuin syvästä
kaivosta, tekevän hänestä aivan kuin toisen henkilön..

Ystävä
vaistosi tämän ja päätti jatkaa. - Onneksi otimme
leiristä mukaan desinfiointipakkauksia.. Ne saavat luvan auttaa
tai meitä kuivakurkkuja ei pelasta mikään.

Weed
kohautti olkiaan toisen sanavalinnalle ja viittasi Jeromea etsimään
muiden kanssa toisen paikan. Hän itse suuntasi länteen.

Karkeatekoisen
kävelysauvan avulla kulkeva mies ei suinkaan tuntenut vihaa -
hän vain halusi olla hetken yksin. Hän olisi aivan yhtä
hyvin voinut vajota maahan surkuttelemaan itseään ja
kuolla...

Mies
pysähtyi karkeatekoisen rantatörmän reunalle ja iski
kepin tukevasti maahan. Hän tunsi silmiensä vetistävän,
mutta pakottautui silti miettimään turvallisinta reittiä
alas.

Yllättäen
Weed pudisti päätään. Hän loikkasi -
riskeeraten henkensä.

Kaikesta
huolimatta sairaan miehen polvet joustivat ja hän päätyi
turvallisesti penkereelle.

Kuului
vaimea henkäisy. Weed sulki silmänsä ja tajusi kipua
rinnassa. Minä
en ole vanhus... En vielä!

Kävelysauva
ja reppu lennähtivät maahan. Mies laskeutui varovasti
polvilleen. Hän tunsi terävien pikkukivien pureutuvan ihoon
jopa vaatteiden läpi.

Minä.....

Weed
ei tajunnut itkevänsä. Kyyneleet kastelivat tallatun lumen,
mutta hän ei huomannut sitä.

Hän
ei kuullut ystäviensä ääniä, ei työmiesten
ääniä. Ei mitään...

...
Pirullinen naisääni iskeytyi hänen korviinsa. - Voi
voi. Olet vajonnut todella alas. Palkkasoturiksi, kenties?

Weed
tunsi metallin painuvan takaraivoansa vasten kilahduksen
säestyksellä. - Ei suinkaan.. Aivan joksikin muuksi, kuten
sinäkin.. Senkin raadonsyöjä.

Nainen
henkäisi syvään.

Weed
alkoi nauraa onttoa, pelottavaa naurua. Hän ei jaksanut enää
huolehtia mistään.. Kauempaa virralta kuului kyllä
taistelun ääniä, jotka olivat vaimenemassa nopeasti.

Tiesin,
että voisin luottaa teihin...

Kasa
muovattua metallia heilahti vasten päätä, mutta Weed
nauroi silti.

Hän
ei välittänyt kuulemastaan... Kaksi karjaisua, joista
toinen oli turha ja toinen oli tärkeä... Chokon
nöyristelijä ja Hiro, etelän kärsijä, olivat
iskeneet vastakkain...

Viimein,
liekö tuhannen iskun jälkeen, Weed pudisti päätään
ja sai naisen herkeämään.

-
Etkö... Etkö todellakaan välitä omistasi...?

Kysymys
oli pelkkä vihainen sähähdys. - Miksi pitäisi?

-
... Et edes kutsu nimellä....

-
Phah!

-
Hänen nimensä... Minä tiedän sen... Yukio.

Kivet
rasahtivat. Choko siirtyi Weedin taakse. - Ja se merkitsee sinulle
tarkalleen mitä...?

Weed
kohotti päätään kohti taivasta. Vaikka hänen
silmänsä vuotivat vettä, oli kuin hän olisi ollut
elämänsä kunnossa.

-
Taistelimme samassa pataljoonassa, vieri vieressä monen muun
kanssa, senkin typerä narttu... Silloin kun sinä olit
kotona, pelkäämässä...

Metalli
painui kipeästi takaraivoon.

Mutta
Weed jatkoi. - Hän pelkää pommeja... Jos joku huutaa
"ilmahälytys", hän syöksyy vuoteen alle
turvaan... Siksi hän palvoo innolla sinun kaltaisiasi....
Kotoisin Tokiosta.. Menetti perheensä 1944....

Nainen
nielaisi. - Si... Sinä... Miksi....

Miehen
kasvoille levisi hymy. - Niin... Miksikö minä puhun ja
puhun..? Ehkä minä aion lisätä öljyä
liekkeihin?

Yllättäen
kuului outo kalahdus. Naisen ote aseesta oli herpaantunut ilman
näkyvää syytä.

Metallinen
esine oli pudonnut kivien ja lumen keskelle.

Choko
oli peittänyt kasvonsa käsillään. Raaka vartija
itki. - Isä...
Äiti...

Hymy
haihtui kärsineen Weedin kasvoilta ja hän iski viimeisen
naulan naisen henkiseen arkkuun. - Oppisit jättämään
menneisyyden taaksesi. Jos kannat sitä mukanasi, se ei ole
hyväksi.

Naisen
kasvot vääristyivät. Kädet liikahtivat siinä
samassa kohti avutonta miestä.

Harmaa,
äkkivilkaisulla taifuunia muistuttava Weed iski voimakkaan iskun
suoraan naisen vatsaan.

Vastustaja
lennähti ulvahtaen rantatörmää vasten ja jäi
makaamaan kivien joukkoon, ilmeisen tajuttomana.

Weediä
huimasi ja kuvotti, mutta hän pakottautui pysymään
pystyssä ja kokoamaan tavaransa, alkaen kävellä
sitten kohti rantatörmää.

Kuitenkin
pieni ääni hänen päässään käski
häntä katsomaan sivulle.

Hänen
mielensä tajusi näystä vain hajanaisia sirpaleita.
Ylempänä
juoksivat hänen ystävänsä... Jokainen huusi
täyttä kurkkua... Ja häntä itseään
lähestyi... Vettä. Helvetisti vettä. Jotain oli
pettänyt.

Mies
puri hampaansa yhteen ja heitti reppunsa sekä kävelysauvansa
ilman halki, syöksyen itse jonkinlaisella nuoruusajan ennätyksiä
rikkovalla hypyllä niiden perään.

Strategisesti
heitot ja hyppy menivät väärin - sauva osui
hämmästyneen Hiron käsiin, reppu lennähti miehen
jalkoihin ja kaikista joukon jäsenistä Hokuton ote takertui
tiukasti Weedin oikean ranteen ympärille.

Weed
katsoi Hokuton kasvoihin, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan kuullessaan
takaansa henkäisyn ja tuntiessaan painon takertuvan selkäänsä.

Chokon
ääni oli aivan toisenlainen kuin aikaisemmin. -... Kuole...

Weed
irvisti. - Tämä on säälittävää..

Ihmettelevän
hiljaisuuden vallitessa Choko alkoi nauraa. Kuulosti aivan siltä
kuin nainen olisi menettänyt järkensä.

-
Choko, voit valita.... Kunniallisen teloituksen meiltä..

Tämän
pidemmälle Weed ei päässyt, sillä järkensä
menettänyt nainen toimi ennen kuin kukaan ehti puuttua asiaan.

Nainen
irrotti otteensa vain hetkeksi, putosi lähes virran vietäväksi
- mutta kietoikin lopulta kätensä Weedin kurkun ympärille..

Hokuto
henkäisi syvään. Hän ei voinut irrottaa otettaan
lyödäkseen, ampuminen saattaisi...

Tuntui
kuin se olisi tapahtunut kaikkia fysiikan lakeja rikkoen - tai sitten
jokaisen paikallaolijan aivot vain kieltäytyivät uskomasta
hetkessä tapahtunutta tekoa.

Aivan
kuin pikkupojat olisivat päässeet käsiksi
elokuvateatterin elokuvakoneeseen ja filmikelaan.

Yhdessä
hetkessä Kotetsu oli seisonut lähes reunalla, kohottaen
sirppiä. Toisessa hän oli iskenyt sen siskonsa päähän.
Kolmannessa vetänyt irti.

Kuolleen
naisen ruumis putosi molskahtaen veden vietäväksi. Ase
panoksineen oli kadonnut samaa tietä.

Hokuto
ponnisti kaikki voimansa ja veti sanaakaan sanomatta Weedin
turvalliselle maalle. Ennen kuin hän ehti estää
itseään, kädet olivat kietoutuneet miehen ympärille.
Nainen ei välittänyt siitä että mies oli sairas,
vain siitä että tämä oli pelastettu tulvalta...

Weed
painoi päänsä Hokuton olkapäälle ja
rentoutui, vaikka asiat painoivatkin hänen mieltään. -
Ah... Jerome... Se sotilas ilmeisesti kuoli..?

Puhuteltu
mies ei voinut estää hämmästystä. - Tu-tu...
Tuota, kyllä. Hautaammeko hänet?

Weed
nyökkäsi. - Tehkää kivistä pieni kasa ja
laittakaa kypärä siihen päälle.. Se sotilas
auttoi Chokon murtamisessa...

Kuului
rasahdus. Jerome teki asennon ja vei käden olemattomaan lippaan.
- Kyllä!

Weed
hymyili ja katseli nuutuneena toisten poistumista. Hän tunsi
kuitenkin vielä kolmannen henkilön läsnäolon.
Kotetsu ilmeisesti katseli vastarantaa, sirppi yhä kädessä.

Murjottu
ja veriposkinen mies huoahti. - Kotetsu... Miksi juuri sinä?

Toinen
tyytyi vain vastaamaan kuivasti, aivan kuin kyse olisi ollut säästä.
- Hän tönäisi minua, muistat kai? Silloin siellä
kokouksessa...

Sirppi
kolahti maahan ja Kotetsu käveli hiljaisena muun joukon luo -
luomatta katsettakaan taakseen.

Hokuto
nielaisi tuskallisesti, mutta huomasi yllättäen
hyväilevänsä sylissään pitämänsä
miehen niskaa.

Tässäkö
tämä...? Kuoleeko tämä ylhäinen mies täysin
arvottoman syliin?

Nainen
naurahti vaisusti, mutta hätkähti mieleensä nousevaa
kuvaa. Tuo kuva sai hänen päänsä nousemaan ja
mielen täyttymään silkalla päättäväisyydellä.

Hänen
kuolleet, rakkaat, lapsensa... Kaikesta huolimatta... "Mikset
jatkaisi eteenpäin, äiti? Meillä ei ole enää
paha olla, mutta sinulla..."

Nainen
henkäisi ja käänsi katseensa pitelemäänsä
mieheen, purren hampaansa yhteen.

Hokuto
ei välittänyt laisinkaan keuhkokuumeen uhasta - hän
oli omien mukana matkatessaan käynyt läpi pahempaakin kuin
pelkät sairaudet.

Roudasta
ei ollut vastusta joukkovoimalle, vaikka aseina toimivatkin vain
pelkät koottavat lapiot.

Jerome
hillitsi pakotetusta hautajaistunnelmasta huolimatta vihellyksensä
vain vaivoin - hän oli ylpeä itsestään, ettei
ollut raahannut työkalua ainoastaan siksi, että naamioisi
pakenevaa joukkoa aivan muuksi...

Ilman
järkevää syytä mies sattui vilkaisemaan taakseen,
nostaessaan lapionsa routaisesta maasta.

Huudahdus
juuttui hänen kurkkuunsa, mutta lapio putosi lumeen. Ennen kuin
mies tajusi, hän juoksi kohti maassa istuvaa naista - ja
tajutonta ystäväänsä.

Jerome
tiesi toimivansa turhan kovakouraisesti, mutta hän oli tehnyt
aina niin. Hän kumartui nopeasti tarkistamaan Weedin elonmerkit,
kaapaten miehen kovakouraisesti itselleen.

Hokuto
ei voinut muuta kuin nousta. Hän aikoi sanoa sanasen Jeromelle,
mutta päätti viimein kävellä pikaisesti tehdylle
haudalle.

Vain
Sasuke oli jäänyt viimeistelemään tavallisen
silmiin näkymättömiä yksityiskohtia - työ
oli antanut miehelle todellisen lahjan.

Hiljaisella
naisella ja työhönsä keskittyneellä miehellä
kesti aika huomata toisensa.

Vasta
kun viimeinenkin kivi oli asetettu paikoilleen pyramidia
muistuttavaksi keoksi ja Sasuke kykeni kohottamaan kasvonsa haudan
puolesta, mies näytti huomaavan naisen - ja hymyilevän
arasti, tietämättä miten suhtautua.

-
Etkö sinä...?

Hokuto
nyökkäsi ja laski päänsä. - No, minä
pelastin hänet... Luulen, että hän pärjää...

Sasuke
nyökkäsi arasti vastaukseksi. - Lähdetäänkö?
Meillä alkaa olla kiire...

Hokuto
oli aikeissa vastata myöntävästi, mutta hän
muisti jotain.. Vähäpätöistä, mutta silti...

-
Tuota, Sasuke... Voisitko tehdä minulle pienen palveluksen,
vaikka olenkin...?

Yllättäen
pienen miehen kasvot levisivät hymyyn. - Toki. Kerro.

-
Minä... Haluaisin pienen muistomerkin omilleni. Voisin auttaa
kasaamisessa. Kiviä näyttää olevan vielä
aika kasa..

-
Älä selittele... Ryhdytään töihin. Kai
jaksat kantaa noita? Omasi eivät varmaan arvostaisi jos
loukkaisit selkäsi...

Yllättäen
Hokuto nauroi. -
Kehtaatkin kysyä...

***

Weed
tunsi heiluvansa.

Aivan
kuin laivan kannella.

Miten
jotkut ikinä kykenivätkään nauttimaan pitkistä
merimatkoista...? Onhan se mukava hieroa käsiään kun
saa laivan myydyksi... Et ole vastuussa merisairaudesta... Mutta
miksi nimeät jokaisen laivasi niin suureellisesti, Yamato, kun
nimesikin on pelkkä suuri pilkka?

Puhetta.
Riitaa. Ystävien riitaa. Ei... Miehen ja vaimon...

-
... Hellittäisit, Hiro!

Vihainen
ärähdys. - Älä naurata, nainen! Jos olet nähnyt
kotikaupunkisi - tai entisen sellaisen - häviävän
tuosta vain, luoti olkapäässä ei ole... Grah...
mitään....

Weed
antoi päänsä nuokahdella. Hän tunsi häpeää
ollessaan haavoittuneen miehen taakka, mutta keskittyi kuuntelemaan
Hiron puhetta.

-
... Olen tälle miehelle velkaa henkeni... Ja sinä myös...
Ilman häntä Jerome ei olisi onnistunut... Hän on kuin
isäni, joka päätti taistella maan antautumisen jälkeen
kaikkia uhkia vastaan.... Tunsi sodan kumun, vaikka kaikki näytti
rauhalliselta...

Weed
kuuli takaansa käskevän naisäänen tuhahduksen. -
Hillitse itsesi tai emme pääse ehjänä alas.. Jos
jatkat palopuhettasi, niin et älyä keskittyä
kävelemiseen... Me emme
voi leiriytyä
yöksi keskelle polkua...

Puolitajuton
mies nytkähti ylöspäin vahvan miehen korjatessa
otetta.

Tästäkin
huolimatta Weed olisi voinut hymyillä. Liikkeessä tuntui
kuitenkin jonkinlainen varovaisuus ja se sai kannettavan miehen
entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että ihmiset
kykenivät muuttumaan aikojen saatossa täysin erilaisiksi...
Säilyttämään toki muistonsa ja kokemuksensa,
mutta olemaan eri tilanteissa aivan kuin kaksi eri ihmistä..

Näihin
hajanaisiin ajatuksensirpaleisiin mies nukahti.

***

Asiantuntevat
sormet sivelivät karvaa ja viimein ruiskun neula lävisti
ihon.

Mäntä
painui nopeasti ja neste tyhjeni niin kuin pitikin, mutta lääkärinä
toimiva mies oli silti purrut hampaansa yhteen epätoivon
merkiksi.

-
... Minä en pidä tästä....

Jerome
katseli vaisuna kuinka Mole hoiti tajutonta miestä. Aivan kuin
tuo olisi päättänyt yllättäen - aivan kuin
äkillisen idean saaneena - antaa Weedille ensihoitoa juuri
tässä.

Heillä
olisi ollut vain kilometrin matka ihmisten ilmoille... Mutta koska
polku kulki leveän tasanteen kautta, päämäärän
tietävä johtaja oli tehnyt päätöksen.

Ärtynyt
mies potkaisi kituvaa nuotiota saappaan peittämällä
jalallaan.

Pah!
Annat hänelle pelkkiä vitamiineja...

Päänpudistus.

Yukion
kylmä ruumis...

Miksi
juuri sinä..?

No,
toisaalta emme olisi voineet käännyttää sinua...
Mutta muistan ikuisesti sen päivän kun liityit
sotajoukkoon... Meistä tuli ystäviä....

Sinä
samaisena päivänä satoi ensilumi.

Sinä,
etelän saarilta tullut, et ollut koskaan nähnyt sitä.
Oli aivan kuin olisit pelännyt sitä...

Ah,
tunnen itseni niin yksinäiseksi.. Meistä ovat menneet jo
Blue sekä sinä... Mutta Weed.. En tiedä hänestä...

Ärtymys
leimahti ja nuotio sai tuta toisen potkun.

Jerome
katseli välinpitämättömänä kipinöiden
lentoa kohti taivasta. Punahehkuiset kipinät näyttivät
aivan tulikärpäsiltä...

Mutta
toisin kuin pienet hyönteiset, kipinät putosivat maahan ja
mustuivat... Kuolivat. Aivan kuin...

Mies
huoahti ja laski päänsä, kohdistaen katseensa
puhtaaseen lumeen.

Hän
liikahti vasta kuullessaan tasaista narsketta takaansa.

Sitten
kuului GB:n varovainen ääni. - Ei tämä paikka ole
niin paha.. Aivan kuin luonnonvoimat olisivat tasoittaneet jotain
kädellä suoraksi. Ja jos viitsii kiivetä, tuolla polun
päässä on pieni buddhalaisten käyttämä
maja... Viktor meni miehineen sinne.

-
Pheh... Minä saan buddhalaisuudesta kylmiä väreitä.
Istu, niin selitän.

Hämmästynyt
ja epäileväkatseinen GB riisui reppunsa ja istahti sen
päälle, aivan kuin olisi istahtanut kannolle.

Jerome
kumartui eteenpäin omalta istuinsijaltaan ja mursi mustaksi
hiiltyneestä puusta paksua koululiitua muistuttavan palan,
välittämättä lainkaan kivusta - taikka GB:n
kielloista.

Hän
iski palan toisen pään lumeen ja alkoi piirtää,
aivan kuin olisi kirjoittanut jotain ulkona ripustettavaan kylttiin.

GB:n
kulmat kohosivat, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt
Jeromen kasvoilla noin välinpitämätöntä
ilmettä. Oli kuin miehen olisi täytynyt päättää
liikkumattoman kärpäsen hengestä.

Jeromen
käsi pysähtyi, joten GB kurottui katsomaan kuviota.

-
Tuohan on...! Näin sen tuolla ylhäällä...

Jerome
hymähti. - Niin. Käyttävät ulkoseinässä
ilmoittamaan että maja on heidän. Mutta jatkan....

GB
nyökkäsi ja antoi toiselle työrauhan vetäytymällä
kauemmas.

Jerome
kuului yllättäen puhisevan ja kiroilevan piirtäessään
lisää.

Viimein
hiilenpala lennähti pimeyteen ja mies alkoi puhdistaa käsiään
lumella.

GB
kumartui uudemman kerran - ja jäi tuijottamaan.

Lumeen
oli piirtynyt kaksi hakaristiä: buddhalainen ja toinen, jota oli
käännetty.

-
Jerome, voisitko ystävällisesti kertoa....? Minä
muistan jopa tuon toisenkin.. Isäni luki lehtiä, kun...
Sanoin sen olevan hullua....

Puhuteltu
mies risti kätensä ja huokaisi hengityspilven kylmään
ilmaan. - Aatekoulussa.. Siinä missä Blue luki vapaailtoina
Nietzscheä ja muuta, minä luin politiikkaa.. Törmäsin
sitten sen
kirjoittamaan kirjaan ja kun luin mistä se
oli saanut inspiraationsa... Raivostuin. Varastin kirjan. Teimme
rintamalla sivunpaloista hätäsätkiä. Mutta en
aikonut puhua vain tästä... Minua pelottaa se, että
Hougen on saanut innoituksensa juuri siitä kirjasta... Se on
kuin viimeistä piirtoa myöten...

-
Mm.. Mutta eikö se kaikki ole jo ohi siellä.. siellä..

-
.... Saksassa. Kyllä vain. Se taisi jakaantua kahtia.

GB
tuhahti. Hän oli pitkään hiljaa, mutta sitten hymy
ilmaantui paljon nähneen miehen kasvoille. - Kiitos.. Vaikka
menetinkin painokoneen, työn ja.. kaiken sinun kaltaistesi
ansiosta, taidat oikeasti olla kunnon mies...

Jerome
ei voinut hillitä hymyään. - Tämä mitä
nyt teen, on pohjimmiltaan turhaa... Mutta on se parempaa kuin
kuolemaa silmiin tuijottaminen, sen haistaminen, sen....

GB:n
suu jäi aukomaan tyhjää ja hän kääntyi
tuijottamaan pimeyteen, aivan kuin nähden... - Kokeminen.....

Jerome
vetäisi syvään henkeä, viheltäen. Sitten hän
korotti äänensä: - Me antaudumme!

-
Senkin hullu...!

-
Hsst!

Kaksikko
laski päänsä, yrittäen näyttää
mahdollisimman viattomalta - suorastaan lammasmaiselta.

Mitään
taistelusta merkitsevää ääntä ei kuulunut.
Jeromen ilmoitus oli kaikunut kaikkialle, jokaisen kuuleviin korviin.

Kuului
vain hermoja repivää lumen narsketta mustapukuisten
töyhtöpäiden liikkuessa pimeydessä ympäriinsä.
Pakeneminen oli turhaa.

Jerome
katseli happamena kahden vartijan saapumista. Hän naurahti
kevyesti.

Ja
minä oletin, ettei tänne irtoa joukkoa....

Vartijat
pysähtyivät metrin etäisyydelle toisistaan ja löivät
saappaankantansa yhteen, aivan kuin he olisivat viime hetkillä
valmistautuneet vastaanottamaan kunniavieraita aivan toisessa
paikassa.

Jeromen
oikea kulma kohosi ja hän näki GB:n tuijottavan.

Miehet
saivat kuitenkin selityksen, sillä vartijakaksikon välistä
asteli itse Tesshin.

Jerome
ei voinut hillitä ivaansa. - Mahtipontinen, kuten aina.... Vielä
puuttuisi, että jompikumpi noista sisäsiittoisista sanoisi
"täältä saapuu Shigan Tesshin"!!

Tesshin
tuijotti paljon alempana istuvaa Jeromea kylmästi suoraan
silmiin ruskeilla silmillään.

Ennen
kuin toinen ehti protestoida, käsi oli rouhaissut kipeästi
tuhkanharmaan vaatteen kaulusta ja nostanut vaivattomasti ylös,
tuosta vain.

Käsi
vetäytyi taakse ja nyrkki iski avuttoman Jeromen vasempaan
poskeen tarkasti, vieläpä niin että isku tuotti
mahdollisimman paljon kipua.

Perään
lennähti sylkipallo, joka haisi etäisesti tupakalta.

Jerome
kuuli kahahduksen ja henkäisyn - GB oli noussut istualta.

-
Ä... Älä... Kaikki on hyvin...

Tesshin
naurahti, mutta näytti yllättäen päättävän
jotain. Sitten hän jatkoi matalampaan sävyyn: - Ei.. Minua
ei kiinnosta teidän suhteenne... Mutta asiasta toiseen. Olette
etuoikeutettuja.

Kiristävä
ote kauluksesta heltisi ja Jerome sai kiinteää maata
jalkojensa alle.

Kaikeksi
ihmetykseksi Tesshin alkoi taputella takkinsa taskuja, aivan kuin
etsien jotain.

Tuskallisen
pitkän hetken jälkeen hän veti vasemmasta
housuntaskusta esiin kaksi hopeista rasiaa, ojentaen toisen Jeromelle
ja toisen GB:lle.

Jeromen
suu vetäytyi vinoon hänen lukiessa kannen kanjit. - Olet
naurettava.

Tesshinin
kasvoilla näkyi jotain etäisesti hymyntapaista. - En
suinkaan. Tämä on itsekkyyttä. Sain kärsiä
ystäväsi käsissä. Ja toisaalta, annan teille
kahdelle mahdollisuuden lähteä nopeasti... Tosin olisin
mieluusti antanut toisen kapselin Weedille...

Jerome
ei yllättynyt nähdessään GB:n vain pyörittelevän
rasiaa käsissään.

Aika,
aika, aika.....

Se
ei alkanut hiljaisena.

Se
nousi suoraan lumesta, ei juossut tai vyörynyt paikalle.

Naiset
loikkasivat Weediä sekä Molea ahdistelevia vartijoita
kohti, kahden keihäänkärjen muotoisen
hyökkäysmuodostelman noustessa lumesta kaukana Jeromen ja
GB:n takana.

Yksikään
mustapuvuista ei kyennyt estämään huutoja - ei edes
tavallisesti niin hillitty Tesshin.

Järkyttynyt
mies kykeni vain katselemaan, kuinka vartijat saivat luodit rintaansa
ennen kuin ehtivät juuri reagoida.

Jerome
nauroi ja puristi rasiaa pitelevän kämmenen nyrkkiin,
iskien raivokkaan iskun sumeilematta ylempiarvoisen naamaan.

Iskun
saanut mies putosi lumeen jonkinlaisen ynähdyksen saattelemana,
menettäen täydellisesti arvokkuutensa.

Jerome
ei tuhlannut aikaa, vaan kohotti oikeaa jalkaansa ja iski sen
saappaankanta edellä Tesshinin rintakehää vasten,
vieden lyödystä miehestä viimeisetkin voimanrippeet.

-
... Minun olisi hyödytöntä kysyä, olisiko teitä
kenties enemmänkin täällä tai alhaalla...
Rehellisinkin mies valehtelee varman kuoleman edessä. Mutta
tiedän jo, että hallintonne on läpimätä.
Sinä olet oiva osoitus siitä... Röyhkeä,
ylimielinen... Piittaamaton.. Et nimittäin huomioi erästä
pikkuseikkaa....

Yllättäen
Jerome lopetti puheensa ja väistyi, näyttäen aivan
kuin katoavan pimeyteen pelokkaan päällikön silmien
edestä.

Tesshin
näki tilaisuutensa tulleen. Hän haparoi pystyyn jalat
täristen ja loikkasi kohti pimeyttä, vapautta....

...
Vain törmätäkseen päälaki edellä
leveään kämmeneen.

Aivan
kuin hän olisi sukeltanut tuntemattomaan ja lyönyt päänsä.
Sukeltanut Biwa-järveen...

Kova
mies putosi lumeen kuin kivi, eikä kyennyt estämään
yskintää. Kyyneleet kutittivat silmänurkissa, mutta
arvokkuus piti yhä - tosin vain vaivoin.

Tesshin
näki osaksi lumenpeittämiä saappaita. Laihoissa ja
lihaksikkaissa, isokokoisissa ja pienikokoisissa jaloissa...

Jalkapareja
oli paljon.

Hetken
ajan mies tunsi syvää halua sulkea silmänsä ja
paeta vain.. johonkin. Kuten lapsena.

Mutta
kunnia pakotti, kohotti hänen päänsä, katsomaan
ylöspäin.

Jalkaparin
omistaja, tuntematon valkoturkki, katsoi tuomitsevasti takaisin.

Hetken
suuta turhaan auottuaan nöyryytetty Tesshin puhui paksulla
äänellä. - Sinun... Sinun pitäisi olla
kuollut...!

Vastaukseksi
hahmo kumartui yllättävän nopeasti ja tarttui maassa
makaavaa niskasta.

Hän
nosti tätä ylöspäin kauluksesta pidellen ja
kumartui kunnes he olivat kasvokkain.

- Ikävä kyllä hän
joka kuoli, sattui olemaan minun äitini. Oliko hänen
kuolemansa katsominen niin hauskaa, että muistat hänet..?

Tesshin
henkäisi vinkuvasti, sillä kaulus alkoi kuristaa häntä.
- Hän näytti... erilaiselta... Garkh!

Mies
tuhahti. - Kyllä, kyllä, muttei silti kelvannut sinun
hullulle johtajallesi... Milloin armas johtajasi alkaa määrätä
syksyn tulosta?

Yllättäen
Tesshiniä pitelevä mies tiukensi otettaan ja heitti toisen
selälleen.

Lyöty
ja nujerrettu mies huomasi tuijottelevansa tähtiä. - Tämäkö
on sinun tarkoituksesi, hujoppi..? Viimeinen näkymä...?

Tesshiniä
puhutellut mies ei vastannut - vastaaja oli nainen.

-
Ei suinkaan, ei tuo "hujoppi" tarkoita sitä... Hänen
mielestään se on kovin tylsä näky.

Ennen
niin huoliteltu päällikkö ei voinut estää
viimeistä ryhdistäytymistä. Hän nousi istumaan,
pyörähti kohti ääntä ja näki yllättäen
kolme naista puolen metrin päässä saappaanpohjistaan.
Käsissään oudoimmat ja verisimmät aseet mitkä
mies oli ikinä urallaan nähnyt, kasvoillaan tyynin ilme
mitä koskaan...

Hiki
kihosi otsalle. Hän tunsi kaikki kolme. Tarkalleen vasemmalta
oikealle....

Yhtä
hän oli piikitellyt, toista käskyttänyt, kolmannen
kadottanut....

Akamen
alaiseksi joutunut hymyili. - No herra, miten sitä sanotaan...?
"Huora" ja "lohtunainen" eivät enää
kelpaa...

Mies
nielaisi. - An... Anteeksi....

Vastaus
kolmesta suusta oli yhtenäisen murskaava. - KUONO
KIINNI!

Tesshin
hätkähti ja perääntyi taemmas kuin pelästynyt
jänis. Hänen selkänsä osui jonkun jalkoihin.

Hän
ei ehtinyt katsoa ylöspäin, sillä yllättäen
kuului naurua. Se erosi henkilön tavallisesta aivan liian.. Se
oli liian pelottavaa...

Nauraja
kuului vetävän henkeä - lopettavan. - Aaah... Arvon
naiset....

Tesshin
katseli kauhuissaan kuinka naiset tekivät heitä
puhutelleelle miehelle tietä kuin kurinalaiset sotilaat,
väistymällä sivuun kuin matto, jota kääritään
rullalle.

-
Shirogane!

Puhuteltu
mies virnisti. - Sinun halveksimasi rapajuoppo on tällä
kertaa hyvin selvä. Ja hyvin vihainen.

Tesshinin
suu liikkui, mutta hän päätti pitää
mielipiteensä ominaan.

Shiroganen
huulille nousi hymy. - Sinä et siis halua muistella mitä
tapahtui? Hyvä... Tiedätkö, miten nöyryyttävää
on joutua heitetyksi veteen koulupuku päällä? Saada
suuhunsa mutaa, jota te kutsuitte minulle sopivaksi ruoaksi?

Maassa
istuvan miehen suu loksahti auki silkasta järkytyksestä ja
tunne paistoi kasvoilta estoitta.

Miksi
juuri nyt? Kaikkien näiden edessä!

-
Yrität kerätä kunniaa tältä roskajoukolta...
Ali-ihmisiltä...

Hymy
katosi. - Ei. Minä en jaksa laskea heidän kunniantuntoaan
minua kohtaan. En sen jälkeen, kun isäni tappoi äitini
silkasta häpeäntunnosta, teki itsemurhan ja vei siinä
samalla kaksi veljeäni.

Tesshin
sylkäisi. - Tunteellista paskaa.

Shirogane
pudisti päätään. - Tuskin. Yksi aikaisemmista
sanoistasi särähti pahasti korviini. Saanet täten
mennä samaa tietä kuin eräs joka sitä huusi... Et
vain voi ampua itseäsi. Rasiat, GB.

Jotain
hopeista lennähti ilman halki. Se sai jopa Tesshinin
katsahtamaan ylöspäin.

Tuo
tähdenlennon kaltainen näky päättyi Shiroganen
käsiin. Mies käänsi rasiat oikein päin ja asteli
taivasta tuijottavan miehen vierelle.

-
Kuten itse sanoit kauan, kauan sitten.... Suu auki, köyhälistön
poika!

Ennen
kuin hämmentynyt mies ehti tajuta, hän sai vatsaansa
tukevan potkun.

Se
oli silkka refleksi.

Istuva
mies avasi suunsa ja ehti vain ohikiitävästi nähdä
kuinka jotain vilahti hänen näkökentässään.

Shirogane
oli kumartunut ja heittänyt kirotut pillerit hänen
suuhunsa!

Pienet
esineet pyörivät kurkunpäässä vain hetken,
sillä valkoinen käsi ilmaantui hieromaan kurkkua,
auttamaan.

Tesshin
henkäisi. Se ei kuitenkaan enää auttanut. Pillerit
eivät menneet henkitorveen, vaan sinne minne Shirogane toivoi.

Kuoleva
mies alkoi kirkua kohti taivasta.

Shiroganen
silmät kapenivat ja hän potkaisi toistamiseen, murtaen
mieheltä kasvojen luista yhden jos toisenkin.

Tesshin
lysähti lumeen lopullisesti hiljenneenä.

Kauan
kaivattu hiljaisuus keskeytyi GB:n varovaiseen kysymykseen.

-
Haiseeko täällä.. umm... jokin hedelmä?

Shirogane
kohautti olkiaan. - Se johtuu myrkystä. Jotkut eivät haista
hajua, mutta ilmeisesti sinä olet yksi niistä joiden nenään
se käy... Minulla on teille yksi pyyntö. Älkäämme
hankkiutuko näistä kuolleista eroon vain heittämällä
niitä alas.

Yllättäen
Hiro naurahti ja viittasi takana odottavaan pimeyteen. - Olet piru
mieheksi. Käytetään nämä raadot hyödyksi
ja kunnolla..

***

Jerome
kallisti lapiota ja kaatoi lunta maassa olevan esineen päälle.
Hänelle tuli mieleen etäisesti mausteiden lisääminen...

Kuin
pippuria lihan päälle.... Olen pahoillani., Hirotaka. Et
ehkä arvostaisi tätä... Toivon vain, että pääsit
vanhempiesi kanssa Tuonpuoleisen parempaan osaan.

Mies
hengähti syvään ja perääntyi, varastaen
itselleen hetken. Hän iski lapion tiukasti lumeen ja nojasi sitä
vasten.

Hän
ei välittänyt veren hajusta. Palavat ruumiit haisivat
paljon pahemmilta. Tilanteesta tietämättömien ihmisten
hiki.... Syanidi....

-
Ja tämä on sinun mielestäsi suurikin saavutus...?
Matkija sinä olet, etkä mikään muu.

Ilmeisesti
koko toimitusta seuranneen Shiroganen vastaus hätkäytti
pohtivan miehen.

-
Puhutko minusta? Ei suunnitelmani mikään uusi ole.

Jerome
katsahti taakseen ja kääntyi sitten kokonaan, alkaen
taittaa lapiota kokoon, puhuen samalla.

-
Teit ilmeisesti vaikutuksen Tesshiniin... Oletan, ettet vain
viitsinyt heittää pillereitä hukkaan?

Shirogane
pudisti päätään ja kohensi reppunsa hihnoja. -
Kiitän sinua lyhyestä historianluennosta.. Siellä
koulussa, siis. Vaikka pilkkasinkin sinua ampumataidostasi, niin en
olisi kyennyt kahlaamaan sitä opusta läpi, minkä
sinä...

Jerome
naurahti lyhyesti, mutta nielaisi sitten. - Miten Weed?

-
Yhä ennallaan.. Meidän on lähdettävä heti ja
oltava alhaalla ennen kuin aurinko nousee.

Toisen
kädet puristuivat tiukemmin kokontaitetun lapion varren
ympärille ja mies nyökkäsi.

Ennen
lähtöä Jerome ei voinut estää viimeistä
katsetta - se oli täynnä pirullisuutta.

***
- 10
- 11
- 12
You need to be logged in to leave a review for this story.You need to be logged in to leave a review for this story.
Report Story

Murha/Oikeutus