Adult-FanFiction.org : Non English

Jouji	By : Yatski Category: Misc. Non-English > Anime Views: 1003 -:- Recommendations : 0 -:- Currently Reading : 0
Disclaimer: I do not own the anime/manga that this fanfiction is written for, nor any of the characters from it. I do not make any money from the writing of this story.

Chapter List
- 10
- 11
- 12
------------

Mole
raaputti oikean korvansa taustaa ja mumisi itsekseen astuessaan
seuraavaan junanvaunuun. Kyllä, hän oli nukkunut, syönyt
aamiaisen ja jopa tarkistanut oliko univormuun kuuluva punainen
kravatti hyvin, mutta mikään asioista ei ollut riittänyt
kohottamaan mielialaa. Ei edes se, että hän oli matkalla
Tokiosta Ouun..

Tämä
vaunu oli poikkeuksellisen hiljainen, joten Mole päätti
löysätä tavallisesti kurinalaista asennettaan. Hän
pysähtyi alkupäähän käytävän
keskelle, kohotti valkoisten hanskojen peittämät kätensä
kohti kattoa ja nousi varpaisilleen - vaikka kiiltävät
kengät narisivat protestiksi.

Silloin
kaiuttimista kajahti kuulutus:

-
Saavumme seuraavaksi Moriokan asemalle. Olkaa hyvä ja pysykää
penkeillänne onnettomuuksien välttämiseksi.
Toistan.....

Mole
sulki silmänsä silkasta häpeästä. Tässä
minä näytän esimerkkiä.. Onkohan tässä
vaunussa lapsia?

Kuului
tuskin kuuluvaa kitinää junan hidastaessa. Samanaikaisesti
Mole tajusi kaatuvansa kohti lattiaa, konduktöörinlakki
edellään.

Hän
ei kuitenkaan koskaan törmännyt siniseen kankaaseen, sillä
hän tunsi tömähtävänsä tylysti
rintakehä edellä jonkun kämmeneen. Pelastajan ote
antoi hieman periksi kun jotain poimittiin lattialta.

Mole
avasi silmänsä ja hän näki nahkasaappaat sekä
nahkaiset housut. Niistä hänen katseensa kulkeutui ylemmäs,
havaintojen vaihtuessa nahkaiseen takkiin ja viimein iljettävästi
runneltuihin kasvoihin.

Häneltä
kesti hetken saada sanoja, sillä toinen vain lipoi nahatonta
kuonoaan koko ajan, aivan kuin tällä olisi ollut jotain...
iho-ongelmia.

-
Minä tulin... tarkistamaan lippuja. Anteeksi että kesti.
Piti syödä ja...

Yksi
lakkia pitelevän käden sormista nousi - yllättäen,
ei lainkaan herjaavasti. - Ah!

Molea
pystyssä pitelevä käsi työnsi konduktöörin
takaisin omille jaloille silkalla raa'alla, mutta kohteliaalla
voimalla. Myös lakki ojennettiin takaisin.

Seuraavaksi
käsi hakeutui takin sisään ja veti esiin aseen sijasta
lipun, joka ojennettiin kohteliaasti.

Sama
käsi näytti Molen silmissä viuhtovan ympäriinsä
- yhtä nopeasti kuin jossakin elokuvassa - ja yllättäen
konduktööri huomasi pitävänsä kädessään
yhden lipun sijasta viittä.

Mole
käänteli lippuja ympäriinsä ehkä turhankin
kauan, yrittäen etsiä merkkejä väärennöksistä....
Ei mitään. Rehellisiä kaikki, vaikkakin ulkomaalaisen
näköisiä.

Antaessaan
liput takaisin, hän sinetöi kaiken hymyllä. - All
OK.

Yllättäen
mies vastasi hymyllä ja nyökkäyksellä, palaten
sitten omalle istuimelleen, joka näytti olevan naisen
vieressä...

Mole
käveli jäljellä olevan käytävänpään
loppuun ja huomasi lopun vaunusta tyhjäksi, mikä oli
sinänsä epätavallista. Hän pudisti päätään
vasta kun oli poistunut vaunusta, peläten että olisi
aiheuttanut pelastajassaan.. muutoksen.

Outoja
nuo ulkomaalaiset.

***

Jouji
luuli olevansa sateessa. Samankaltaisessa, mikä oli sumentanut
puut ja rakennukset, saanut maailman unohtumaan... Hän oli
Mineyn tavoin suorastaan rakastanut sellaisessa epätodellisuudessa
juoksemista. Ken oli vetäytynyt sateella lukemaan ja syyttänyt
toisia "kaistapäisiksi, jotka eivät ajatelleet
tulevaisuuttaan". Mutta painopisteet ja suhtautumiset olivat
aikojen saatossa muuttuneet. Ken oli tutustunut Kageen, joka oli
hakenut turvaa joukkovoimasta - siinä missä Jouji oli
lähtenyt opiskelemaan lakia monien muiden tavoin..

Silmät
rävähtivät auki silkan kivun ansiosta. Jouji näki,
että "sade" oli todellisuudessa rikkonainen vesiputki,
joka syöksi vettä sen alle asetettuun ämpäriin,
saaden aikaan pettävän ropinan.

Kyyneleet
herahtivat silmiin ja alkoivat valua alas paksun verikerroksen
peittämille poskille. Suolavesi teki kipeää avoimissa
haavoissa, joita oli useita.

Joujilta
oli tuhottu kaikki.

Komeus.

Voima.

Vahvuus.

Häntä
oli pidetty nälässä, hänen vertaan oli vuodatettu
ja hänet oli runneltu ulkoisesti.

Nyt
hän roikkui kahleissa, jotka olivat säälimättömästi
repineet ranteet auki. Asetelma oli, miehenkin omissa synkissä
ajatuksissa, kuin parhaimmistakin yaoi-mangoista.. Useissa
julkaisuissa oli kannessa vieläpä ruma, punainen leima
ilmoittamassa kuka sai lukea ja kuka ei.

Outoa
kyllä, Joujiin ei oltu koskettu yaoin tapaan, mikä
aiheutti syvää huolta - enemmän kuin ruumiilliset
vammat. Kaikki viittasi siihen, että Hougenilla oli kiireitä,
sillä tämä ei ollut tullut kellariin katsomaan
vankinsa vointia.

Ovi
avautui naristen ja jysähti kiinni huumaavan raskaan kolahduksen
saattelemana, liiankin tutun hahmon astuttua sisään
huoneeseen.

Jouji
kykeni kuvailemaan Sniperiä sanoilla, jotka sopivat vain
harvoille, kuten Aramulle ja Maksimille - omalaatuinen selviytyjä.
Sniper oli menettänyt toisen silmänsä, sekä
käsistään ja jaloistaan joko liikuntakyvyn - taikka
ihon, joka oli vaurioitunut pahoin. Lopputuloksena kaikki neljä
raajaa oli täytynyt päällystää pysyvästi
metallilla.

Tämä
metalli toi paljon enemmän etua kuin mikään käsiase.
Sniperin tarvitsi vain painaa jalkaansa halutessaan aiheuttaa haavan
- yhtä vaivattomasti kuin hän olisi painanut poljinta.
Mikäli hän halusi aiheuttaa haavan kädellään,
se vaati voimaa suunnilleen sipaisun verran.

Jouji
yritti sylkäistä inhosta nähdessään
Sniperin, mutta hänen voimansa eivät riittäneet edes
siihen. Suusta valui vain puhdasta verta.

Hymähdys
rikkoi hiljaisuuden.

Jouji
irvisti. - S... Sinä.... kieltäydyit.... aseista.....
Miehiä... kuoli.. paljon... enemmän.... Tuo.. On sinulle
ihan.... oikein....

Sniperin
puolikkaat kasvot vääntyivät irvistykseen. - Minä
rakensin Outa uudelleen kun sinä olit vielä kehdossa!! Se
mitä tein silloin, oli silloin....

Jouji
kokosi uutta voimaa. - Ei... Isä.... Minun isäni...Yritit...

Metalli
raapiutui vasten lattiaa. - Kun tiesimme, että hän oli
altistunut, tunsin velvollisuudekseni lopettaa hänen elämänsä...
Miten se ikinä tapahtuisikin... Se oli kunnia....

Jouji
nosti päänsä ja nauroi. Hän veti verta henkeensä,
mutta sylki sen nauraessaan ulos. - PIRU! PIRU!

Sniper
ärähti ja kohotti toisen jalkansa potkuun. - Kunnia,
mitä sinulla ei ole! Olet vain pelkkä poikanen, joka ei
tiedä todellisesta elämästä mitään!

Metalliset
kynnet osuivat pehmeään lihaan tappavalla tarkkuudella.
Jouji tunsi vatsansa repeävän.

Onneksi
potkuja tuli vain tuo yksi ainoa. Toinen olisi osunut suurella
todennäköisyydellä suoraan suolistoon ja tappanut
hitaasti, mutta varmasti.

Sniperin
poistuessa hänen olisi voinut kuvitella jättävän
- ainakin kuulohavaintojen perusteella - taakseen tyhjän
huoneen, sillä Jouji oli menettänyt uudelleen tajuntansa.

***

Yukimura
keskeytti pyörätuolin työntämisen ja pyyhkäisi
toisella kädellä kasvojaan. Arvet kutisivat vielä niin
monenkin vuoden jälkeen... Ei, niitä ei oltu saatu
ruispelto-leikkikentällä käydyssä sodassa, vaan
kovinkin viattomassa ympäristössä..

Pöytälamppu
oli tuonut valoa Yukimuran huoneeseen - ja maailmaan - hänen
tehdessä läksyjään.

Mustekynä
oli kiitänyt paperilla. I am. We are. They are....

Yllättäen
tekstikirja oli läimähtänyt kiinni hänen
korviensa juuressa ja kynä oli lennättänyt mustetta
vihkon sivulle.

Weed
oli ollut siinä, yöpuvussaan. Kun uni ei tullut, oli
keksittävä muuta tekemistä.

Yukimura
oli pyytänyt kauniisti lisäkoulukirjaansa takaisin. Hän
oli väsynyt, mutta halusi silti tehdä läksynsä
loppuun.

"-SAAT
KIRJASI TAKAISIN!"

Terävät
reunat olivat viiltäneet kasvoja uudestaan ja uudestaan.
Yukimura oli siepannut pöytälampun puolustuksekseen ja
sattunut aiheuttamaan sen kuvun putoamisen.

Gin
oli tullut juoksujalkaa Joen huoneesta, jossa hän oli ollut
lukemassa kuolemansairaalle pojalleen satua. Hän oli nähnyt
kirjalla veljeään uhkaavan Weedin ja lampulla etäisyyttä
hakevan Yukimuran, joka piteli verisiä kasvojaan..

Sinä
yönä Gin valvoi, puhdistaen verestä sekä
Yukimuran kirjan että esineen omistajan. Kasvoihin jäi
kaikesta huolenpidosta huolimatta arvet.

Weed
oli saanut ansaitun rangaistuksen.

Gin
ja Yukimura olivat lähteneet yökävelylle läheiseen
pusikkoon ja Gin oli katkaissut heille molemmille tukevat pajunoksat.
Ennen menoaan sisälle hän oli vielä repinyt oksastaan
kuorta, antaen sitä Yukimuralle - ja ottaen vähän
itselleenkin. Tuo kuori syötynä oli helpottanut päänsärkyä
ja oli kertoman mukaan ollut sota-aikaan leivän korvike.

Kun
päänsärky oli lähtenyt, Weed oli saanut elämänsä
piiskauksen.

Yukimura
hymyili vieläkin kyseiselle muistolle... Hymy oli onneksi ollut
sisäistä sinä päivänä, kun Weed oli
laskettu hautaan.

Yllättäen
mies hätkähti muistoistaan tuskin kuuluvaan piipitykseen ja
palasi nykyhetkeen. Vapaa käsi kaivoi esiin pienen esineen
anorakin kauluksen kautta. Tuo esine muistutti ensivilkaisulla
hakulaitetta, mutta oli rakenteeltaan jotain sen ja käsipelikonsolin
välillä. Mustakuorisessa esineessä oli ylös-alas
näppäinten lisäksi pyöreä näppäin.

Hyvin
pian Yukimura sai esiin hoidokkinsa lähettämänsä
viestin. "Kohta kirsikankukat kukkivat. Vielä muutama
viikko..."

Yukimuran
oli pakko sulkea silmänsä ja pysähtyä, ennen kuin
hän kykeni rohkaistumaan, avaamaan silmänsä ja
kirjoittamaan vastauksen. "Toinen veljeni kuoli juuri silloin,
kun hänen huoneensa ikkunan edessä olevan puun kukat
avautuivat..."

Olisi
voinut odottaa vanhuksen kirjoittavan jotain tavanomaista, mutta
vastaus yllätti täysin. "Soturi. Saakoon hän
kaiken kunnioitukseni."

Yukimura
hymyili hetken, mutta ilme haihtui nopeasti kun hän huomasi
kyltin, joka ilmoitti heidän saapuneen puiston reunaan.
Arvaamattomat työttömät työläiset kykenivät
olemaan vaarallisia... Omatunto pisteli ikävästi sormien
kirjoittaessa kysymystä: "Kierretäänkö?"

"Ei
suinkaan... Minä osaan puolustautua."

Sakachi
näytti tyyneyden perikuvalta - siinä missä Yukimura
työnsi pyörätuolia pelon hikikarpalot otsalla, aivan
kuin he olisivat astuneet - tai pikemminkin joutuneet - kielletylle
vyöhykkeelle.

Puistossa
olevilla penkeillä nukkui todellakin harmaapukuisia ihmisiä
- ainoa ero keneen tahansa ruuhkassa ponnistelevaan työläiseen
oli se, ettei näillä, syystä tai toisesta, ollut
kotia.

Yukimura
alkoi jo pohtia yhdessä mielensä sopukoista, milloin ja
missä nämä miehet oikein söivät,
koska heillä ei ollut tuloja jenin vertaa...

Sakachi
kohotti oikean kätensä ilman näkyvää syytä
ja osoitti puistoa kohti. Yukimura mietti jo hetken vanhuksen tulleen
hulluksi, sillä eihän pyörätuolilla päässyt
tuonne...

Sitten
Yukimura älysi katsoa vanhuksen sormen luomaa näkymätöntä
linjaa pitkin. Tuo "linja" päättyi erään
penkillä olevan miehen selkään, jota verhoava harmaa
puvuntakki ei huolimattomalla vilkaisulla eronnut muista - paitsi
että siinä oli tumma läikkä, joka ei voinut olla
likaa.

Yukimura
tunsi jonkin naksahtavan sisällään. Se ei ollut
hulluutta, sillä hänen mieleensä nousivat muistojen
udusta Joen kasvot, kun veli oli sulkenut silmänsä illalla,
heräämättä enää koskaan aamuun...

Sakachi
nyökkäsi terävästi, joten Yukimura pinkaisi
juoksuun. Märkä ruoho oli liukasta sileäpohjaisten
kenkien alla, mutta Yukimura juoksi silti - hän oli heistä
kahdesta se, joka kykeni vielä siihen.

Veritakkinen
ei reagoinut ääniin - toiset taas vetäytyivät
tiukemmin omiin maailmoihinsa.

Kun
Yukimura pääsi nopeasti hänen luokseen, hän
käänsi miehen nopeasti selälleen ja huomasi tämän
olevan täysissä pukeissa - mutta myös täysin
hakattu.

-
Miksi......?

Tarkastelu
ja havainnointi oli lähes automaattista. Pulssi oli heikkoa,
hengitys samaten. Elvytystä tässä ja nyt ei
kannattaisi edes kokeilla - oli saatava kyyti sairaalaan.

Yukimura
otti miehen nopeasti kannettavakseen, eikä välittänyt
lainkaan siitä, että hänen omenanvihreä
anorakkinsa tummentui. Hän kiirehti Sakachin luo, pitäen
askeleensa mahdollisimman vakaana.

Kaikeksi
yllätykseksi Sakachi ojensi molemmat kätensä, jotta
Yukimura kykeni laskemaan "Taro Yamada"n niille. Vanhus ei
näyttänyt lainkaan huolestuneelta siitä, että
hoitaja jätti hänet yksin lähtiessään
etsimään lähintä koubania. Hän vain
höllensi vuoroin kummankin kätensä otetta tajuttomasta
miehestä, jotta saisi kytkettyä pyörätuolinsa
jarrut päälle.

***

Shigure
irvisti ja katseli arvioiden tiiliin maalattua kanjia. Kyllä, se
oli taideteos nykypäivän vähä-älyisiltä
nuorilta...

Tosin
tuon taideteoksen todellinen merkitys oli vähemmän komea.
Kanji tarkoitti sikaa ja juuri koubanin kyljessä se
viittasi rakennuksen sisällä työskenteleviin.

Tummapukuinen
poliisi nojautui taaksepäin venytellen, antaen uuden veren
virrata aivoihinsa. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään
merkitystä hänen ajatuksilleen, jotka jankuttivat että
hänen oli haettava jostain maalia ja maalattava tuo törky
piiloon...

Hän
nojautui eteenpäin ja venytteli selkäänsä,
huolimatta siitä seikasta että lakki oli vähällä
pudota. - Yoisho....

Huuto
katkaisi hänen ajatuksensa ja venyttelynsä, saaden selän
suoristumaan.

Kohti
juoksi hätääntyneen näköinen, jotain
kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä oleva mies.

Kyseinen
ei edes antanut suunvuoroa Shiguren kohteliaisuuksille, muttei sentäs
käynyt rinnuksiin kiinni. - .... Teidän täytyy auttaa
minua... Löysin puistosta verisen miehen.... Hänen täytyy
päästä hoitoon...

Shigure
nosti hansikoidun kätensä hiljentääkseen toisen.
- Missä hän on nyt?

-
Aivan puiston laidalla. Hänellä ei ole henkilöpapereita.

-
Selvä. Menkää takaisin, niin minä kutsun
ambulanssin.

Mies
nyökkäsi ja kääntyi, lähtien juoksemaan
takaisin.

Shigure
vastaavasti otti takkinsa sisältä kännykän ja
valitsi pikavalinnasta sairaalan numeron, ilmoittaen mitä
hänelle kerrottu. Puhelun lopetettuaan hän hymyili hieman.
Vaikkei hän ollut kysynyt miehen nimeä, hän tiesi
tämän toisaalta. He kaksi olivat usein pelanneet
lapsuudessa baseballia... Vieläpä samalla puolella.
Yukimura oli ollut suorastaan ilmiömäinen juoksija... Mutta
se oli ollut ennen läksyjä, ennen päämäärää...

***

Joujin
silmät rävähtivät auki. Hän luuli ensin
olevansa vielä Hougenin luona ja valmistautui henkisesti käymään
läpi saman henkisiin voimiin kohdistuvan kidutuksen kuin
aikaisemminkin, kunnes hän tajusi tuntevansa lievää
kiristystä rintakehän seutuvilla.

Hän
kohotti peitettä varovasti. Koko ruumis rintakehästä
alaspäin näytti olevan siteiden peitossa.

Muistikuvat
tulvahtivat mieleen yhtenä hyökynä ja vaistomainen
teko oli ulvahdus. Sniperin potkut, lyönnit, kunnialla
ivaaminen...

Joujin
kädet takertuivat peitteeseen ja kokosivat sitä yhdeksi
mytyksi. Hän nyyhkytti avuttomasti, kiroten Sniperin samaan
hengenvetoon.

Ovi
kolahti niin hyvin kuin pehmennetyiltä reunoiltaan pystyi.

Jouji
päästi otteensa peitteestä, eikä edes katsonut
tulijaan. - A-anteeksi...

Tulija
hymähti, paljastuen Akameksi. - Pyytäisitkö
salamurhaajaltasikin anteeksi...? Mutta vitsit sikseen. Tulin
kysymään tietojasi... Tiedän, ettet ole "Taro
Yamada" eli ei-kukaan, vaikka ehkä haluaisit olla...

-
Mm-m.

Akame
käveli vuoteen vierelle ja istahti tuolille, asettaen tuomansa
potilaskansion polviensa varaan. Hän napautti kynästä
esiin terän ja alkoi kysellä Joujilta kysymyksen yksi
toisensa jälkeen.

Osoite
ja muut täydentyivät vaivattomasti, mutta Akame napautti
potilastietopaperia kynän varrella "Lähiomainen"-sarakkeen
kohdalla. - Oletan, että sinulla ei ole...?

-
Minulla on. Hänen nimensä on Maksim.. Makushimu.

Jouji
odotti Akamen sanovan "vai niin" tai jopa "vai
sellaista". Mutta toinen ei edes kohottanut kulmiaan, vaan
kirjoitti nimen katakanalla paperiin.

Akame
kysyi vielä Maksimin puhelinnumeron ja sanoi sitten
ilmoittavansa että Jouji oli sairaalassa.

Jouji
näki Akamen nousevan ja kävelevän ovelle. Hänellä
kesti hetken koota rohkeutensa. - Miksi olet niin suopea? Joidenkin
mielestä olen luonnonoikku...

-
Aikaisemmin olisin ehkä kieltäytynyt hoitamasta sinua....
Mutta kun poikani kuolivat... Tajusin, että sota vie siitä
riippumatta kuka sinä olet - mutta hoidon tarve taas on
yhteinen.

Tämän
sanottuaan Akame lähti, jättäen Joujin lepäämään.

***

Maksim
kohotti kulmiaan astuessaan ulos junasta. Hänestä tuntui
aivan kuin hän olisi vaihtanut maailmaa. Hän oli sulkenut
silmänsä vähän sen jälkeen kun Aramu oli
pelastanut konduktöörin ja liput oli tarkistettu. Sen
jälkeen asemat olivat liukuneet ohi puoliunessa... Akitassa
tapahtuneen "matkustajaryntäyksen" vuoksi hän oli
herännyt vähän enemmän, mutta vajonnut sitten
uudelleen uneen seuraavaksi kymmeneksi minuutiksi.

Asemalaituri
oli täynnä ihmisiä ja muistutti yleiskuvaltaan
porisevaa pataa, joka kiehuisi yli millä sekunnilla tahansa.
Jotkut potentiaalisista matkustajista, varsinkin naiset, puhuivat
suureen ääneen lähtevänsä "katselemaan
kukkia".

Ridia
kuului tuhahtavan mokomalle ajatukselle. - Niitä kukkia ehtii
katsella täälläkin..

Maksim
avasi suunsa vastatakseen, mutta silloin hänen kännykkänsä
soi. Hän kaivoi sen nopeasti esille takkinsa sisätaskusta.
Hän ei tunnistanut soittajaa numeron perusteella, mutta päätti
silti vastata - tulisi soitto sitten Hougenilta taikka poliisilta.
Kumpikin taho saattaisi tietää Joujista.

Yllätys
oli suuri, sillä soittaja oli kohtelias, vanhalta kuulostava
mies.

-
Täällä Akame Oun keskussairaalasta. Jouji-niminen
potilas on ilmoittanut teidät lähiomaisekseen ja antanut
tämän numeron. Pyydän, että tulisitte hänen
luokseen, mikäli pääsette.

-
Kyllä. Kiitoksia.

Maksim
näpäytti puhelimen kiinni. Äkeys nosti päätään,
mutta huoli murskasi sen alleen.

Hän
tiesi seuraavan tekonsa olevan täysin tarpeeton, mutta toiset
olivat käyttäytyneet koko ajan aivan kuin eivät olisi
huomanneetkaan yhden puuttuvan joukosta...

-
RIDIA! BOZ!

Maksimia
lähimpänä olleet naiset lopettivat puhumisen silkasta
järkytyksestä johtuen ja katsoivat huutajaa aivan kuin tämä
olisi kiroillut ilman mitään syytä.

Mutta
huudon kohteisiin teolla oli toivottu vaikutus. Ensiksi koko joukkion
päät kääntyivät fysiikan sallimissa rajoissa
ja viimein joukkio palasi unohtamansa jäsenen luo.

Ennen
kuin kukaan ehti pyytää anteeksi, Maksim sanoi
sanottavansa.

-
Jouji on joutunut sairaalaan.. Sen täytyy olla Hougen..
Haluaisin tappaa hänet lopullisesti.

Ridia
nyökkäsi. - Minä haluaisin tehdä saman, mutta
emme saa hätiköidä. Lähdetään tapaamaan
Joujia.

Maksim
alistui nyökkäämään ja seuraamaan toisia
pois asemalta.

***

Jouji
oli jo ehtinyt vajota puoliuneen, mutta hän heräsi kun
oveen koputettiin kevyesti. Hän luuli aluksi tulijan olevan
salamurhaaja, mutta kun varovaisesti liikkuva henkilö ilmaantui
kokonaan näkyville, tämä paljastui kovinkin
huolestuneeksi Maksimiksi.

Jouji
sai kasvoilleen vain pienen hymyn, mutta se ei toista haitannut.

Maksim
istahti tuolille ja oikoi jalkojaan. - Auhm... Tulimme junalla.. Mikä
se taas olikaan nimeltään...

-
Shinkansen.

Sanoessaan
tuon sanan Jouji kurottautui kaatamaan vettä yöpöydältä
ottamastaan kannusta lasiin, jonka hän oli ottanut käteensä.

Lasi
kuitenkin lipsahti jostain syystä hänen otteestaan ja
iskeytyi lattiaan, räiskyttäen sisällön
ympäriinsä.

Jouji
lähes iski vesikannun takaisin yöpöydälle, ollen
selvästi raivon partaalla. - Minä....

Maksim
ei välittänyt lainkaan siitä seikasta, että vettä
ja lasinsiruja oli lentänyt hänen housuilleen. - Sinä
et ole kunnossa. Minä tiedän, että tämä
sattuu.. Mutta sinä olet taistelusi taistellut. Jätä
tämä meille.

-
Mutta....

Maksim
nousi tuolilta ja ravisteli hiukan housujaan. - Koeta kestää
ja parantua. Muuta en voi sinulle sanoa.

Jouji
katseli kuinka hänen toverinsa käänsi hänelle
nahkatakin verhoaman selän ja käveli ovelle, pysähtyen
kuitenkin yllättäen.

-
Paitsi että jos en tule takaisin... Kiitos kaikesta.

Kun
ovi oli sulkeutunut Maksimin jäljessä ja askeleet olivat
viimein lakanneet kuulumasta, Jouji painoi kasvonsa käsiinsä
ja itki hiljaa.

***
- 10
- 11
- 12
You need to be logged in to leave a review for this story.You need to be logged in to leave a review for this story.
Report Story

Jouji