Adult-FanFiction.org : Non English

Jouji	By : Yatski Category: Misc. Non-English > Anime Views: 1003 -:- Recommendations : 0 -:- Currently Reading : 0
Disclaimer: I do not own the anime/manga that this fanfiction is written for, nor any of the characters from it. I do not make any money from the writing of this story.

Chapter List
- 9
- 10
- 11
------------

Päivät
kuluivat hitaasti eteenpäin. Jouji tiesi ettei hänen
haavansa ollut vakava - hän oli saanut pahempiakin. Hän
olisi voinut hidastaa parantumistaan yrittämällä
riuhtaista itsensä irti käsiraudoista - vahingoittamalla
siinä samalla rannettaan - ja repimällä haavasiteen
auki.

Mutta
kaikki tämä saattaisi tappaa hänet.

Jouji
heräsi neljännen päivän aamuna levottomasta,
takaumien myrkyttämästä unestaan ja pohti katkeralla
mielellä miksi Hougen onnistui veljensä kanssa piiloutumaan
aina niin hyvin.. Kun yksi paikka löytyi, toinen ilmaantui
melkein taiottuna.. Ponnahtaen kuin sieni maasta.. Vaikka poliisit,
nyt ainoastaan kahden piirin voimin talloivat sieniä takaisin
maahan - tosin ilman putkiasentajan asuja.

Ovi
aukeni raivokkaalla liikkeellä ja sisään asteli äkeä
Lecter, itsekseen mutisten.

-
Jos päättäisin.. Sinulla olisi aivot seinällä..
Hmph!

Ärähdyksen
myötä Lecterin sormet nykäisivät irti Joujin
kädenselkämyksessä olleen kanyylin.

Seuraavaksi
Lecter suorastaan iski tarpeettoman kivuliaasti laastarin samaiseen
paikkaan, lopettaen verenvuodon heti alkuunsa - vaikka katseesta näki
että Jouji olisi aivan hyvin saanut vuotaa kuiviin.

Lecter
puoliksi repi, puoliksi aukaisi Joujin käsiraudat, jättäen
rumat hankausjäljet valkoiseen turkkiin. Toinen sängynlaita
laskeutui äänekkäästi kolahtaen alas - se
kuulosti aivan lännenfilmin vankisellin oven kolahdukselta.

Jouji
nousi sängyltä ja tajusi jalkojensa pettävän minä
hetkenä hyvänsä. Hän ei edes kyennyt kohdistamaan
katsettaan mihinkään.

Kaikesta
huolimatta Lecter lähti ulos huoneesta vankinsa kanssa -
puoliksi raahaten, puoliksi auttaen.

***

"Milloin
lopetat itkemisen, kun potkaiset kohti vastustajaasi tai heität
hänet olkasi yli..? Sano se minulle! Sinä, jolla on sininen
vyö karatessa...."

Ole
hiljaa... Minä olen jättänyt sinut taakseni...

Jouji
tunsi istuvansa tuolilla. Hän oli Lecterin suorittaman, kovinkin
huolimattoman heiton jälkeen iskenyt päänsä
suoraan seinään ja lähes tuntenut hampaidensa
irtoavan. Hirviömäisen isän pojalla oli kuin olikin
voimaa.

-...
Jos saisin päättää, tuo tuossa kuolisi... Vai
onko kyse henkilökohtaisesta valinnasta?

Vastauksena
oli hetkellinen hiljaisuus. Tai ei se sitä aivan ollut, sillä
toinen veti ilmaa sisäänsä sieraimien kautta,
ärjäisten viimein:

-
ULOS!

Kuului henkäisy ja
oven aukeamisesta kertova narahdus - sekä sulkeutumisesta
kertova kolahdus. Juoksuaskeleet kaikuivat käytävällä.

-
Saa, Jouji-kun..

Äänen pehmeys
yksinkertaisesti kylmäsi ja kiskoi nykyhetkeen. Kuvitelmat
taikka takaumat eivät enää auttaneet. Oli pakko avata
silmät.

Jouji huomasi olevansa
melkein täysin pimennetyssä huoneessa. Ainoa valo tuli
lampusta, joka oli sijoitettu kattoon hänen päänsä
yläpuolelle. Se loi kehän, jonka laidalla, varjoissa kuten
yhteiskunnassakin, oli Hougen, valkoisessa puvussaan.

Joujin kasvoille
ilmaantui pieni, ivallinen hymy. - Minun pitäisi kai oikeastaan
kysyä, "mitä sinä aiot tehdä minulle",
mutta... Olen tyrmistynyt.

Hougen kohotti kulmiaan
ja astahti pari askelta lähemmäs. Rentona kuin
sunnuntaikävelyllä, vaikka toinen osapuoli ei ollutkaan
käsiraudoissa ja kykeni hyökkäämään.

Jouji ei halunnut kuulla
Hougenin pehmeän äänen kyselevän turhia
kysymyksiä. - O.. Olen tyrmistynyt siitä miksi ylipäätään
säästit minut.. Senkin jälkeen vaikka veljesi ampui
minua, hoidit minut kuntoon, ehkä jopa pelastit henkeni.. Miksi?

Hougen ei nauranut
vastaukseksi, eikä ilmoittanut että hän hyysäsi
Joujia vain nöyryyttääkseen Lecteriä. Puhumisen
sijaan hän astahti sen viimeisen askeleen, riuhtaisi Joujin
melkein väkivalloin pois tuolista ja suuteli syvään,
painaen pelosta vapisevan miehen itseään vasten. Teko esti
myös pakenemisen, mutta Jouji ei halunnut paeta. Hän oli
liian väsynyt, eikä jaksanut edes pohtia mitä kaikkia
aineita oli mahdollisesti saanut tiputuksessa..

Tuntiessaan
Hougenin huulet omiaan vasten, maistaessaan viskin ja tupakan heikot
maut, Jouji tunsi kylmän painon liukuvan vatsanpohjaansa ja
jäävän sinne. Syntiä.... Pakko? Ehkäpä
si.. su.....sutokkuhorumushoukougun?!

Kyseisen mahdollisuuden
tajuaminen tuntui samalta kuin salamaniskun iskeytyminen puuhun -
Jouji oli todistanut lapsuudessaan kuinka rajuilma oli vienyt heiltä
kiipeilypuun.

Siitäkään
huolimatta Jouji ei halunnut päästää enää
irti. Syndrooma saisi olla kuten syöpä, oikeastaan mikä
tahansa, näivettää hänet olemattomiin... Hän
kallisti päätään taaksepäin ja kuuli
Hougenin murahtavan silkasta vihasta. Ei yllätyksiä...

Jouji ei välittänyt
enää siitä että näytti naurettavalta,
varsinkin kun Hougen hengitti hänen kaulaansa kuumin henkäyksin
- ne eivät jättäneet juuri arvailun varaa.

Hän ei voinut mitään
käsilleen, jotka nousivat kuin hitaasti narusta nykäistyinä.
Sormet avasivat jo puvun valkoisia nappeja...

Yllättäen
kuului aivan kuin narskahdus, kuten popcornin murskautuessa sormien
välissä. Se syntyi digikameran käyttämisestä.

Hougen ei ilmeisesti
kuullut ääntä, mutta näki Joujin ilmeen ja
vetäytyi huolestuneena. - Mitä nyt?

Joujin onnistui vain
nielaista. Hän ei myöntänyt sitä itselleen, mutta
hän pelkäsi. - Ka.. Kamera....

Hougen tyytyi vain
viittaamaan kädellään, kuin mitään ei olisi
tapahtunut. - Jos tarkoitat valvontakameraa, niin tiedän että
se on päällä tälläkin hetkellä.

Jouji sai äänensä
takaisin. - Ei.. Joku otti meistä kuvan.

Hougenin muutos oli
ällistyttävä. Äskeinen lempeys katosi alle
sekunnissa ja kuono vetäytyi rypyille, silmien hehkun vannoessa
hidasta kuolemaa. Mies ei sanonut Joujille mitään, vaan
kääntyi ja juoksi ovelle.

Hän avasi puisen
oven melkein rikkoen lukkomekanismin ja karjui jotain käsittämätöntä,
kutsuen ilmeisesti vartijoita.

Jouji katseli väsyneenä,
kuinka Hougen katosi käytävään ja laittoi oven
lukkoon jäljessään. Hän itse istahti takaisin
tuolille, tuntien jonkinlaista kiitollisuuden ja kostonhimon
välimailla olevia tunteita. Hän halusi pois täältä.
Hougen tappaisi hänet ennemmin tai myöhemmin, sillä
Joujin suorittaman pettämisen hyvitykseen ei riittänyt
ainoastaan pikkusormen katkaiseminen.

***

Lecter ajoi tietoisesti
ylinopeutta. Hänelle tulivat mieleen bozosukuna toimimisen
päivät, jolloin tällainen hurjastelu oli ollut tapa.
Silloin isä oli vasta saanut henkensä pelastaneet
tukiraudat - tai mitkä ne nyt olivatkaan olleet - ja oli ollut
kotona parantumassa leikkauksesta. Lecter ja Sander olivat olleet
tuolloin vapaampia kuin koskaan ennen.

Kun Hougen oli tappanut
entisen pomonsa hämärissä oloissa, koko perhe oli
kutsuttu riveihin. Olihan se toisaalta ollut isällekin parempi
työ kuin rakennustyömaa...

Tarkka-ampujana
liikkumattomuus oli onnistumisen ydin.

Kaksoset
olivat, toisin kuin isänsä, valinneet liikkumattomuuden ja
tärkeiden henkilöiden hetkessä tapahtuvan eliminoinnin
sijaan varsin oudon vastuualueen - heistä oli tullut sokaiyaita,
henkilöitä jotka häiritsivät yhtiöiden
osakkeenomistajien tapaamisia ja aiheuttivat johtohenkilöstölle
syvää häpeää. Ainoa yritys, johon kaksikko
ei ollut kyennyt kajoamaan, oli ollut Gajou Megacorp.. Harutora oli
heittänyt heidät henkilökohtaisesti niskoista raahaten
ulos.

Hougen oli ylentänyt
kaksoset viidentoista minuutin yhtäjaksoisen nauramisen jälkeen
henkivartijoikseen - ja siinä virassa Lecter oli toiminut tähän
saakka.

Pian tuttu, nuhjuinen
nurkkakauppa tuli näkyviin.

Lecter painoi jarrua ja
antoi loppumatkan sujua jarrutusmatkan voimin.

Punainen Nissan pysähtyi
juuri kaupan eteen. Lecter ei ihmetellyt onneaan, vaan otti
viereiseltä penkiltä kameran, avasi oven ja juoksi autonsa
editse kaupan ovelle.

Tiskin takana oleva mies
näytti aluksi järkyttyneeltä nähdessään
Lecterin, mutta rauhoittui sitten tunnistaessaan tämän.

Tämä "kauppa"
oli oikeasti valokuvausliike. Siellä ei kuitenkaan kehitetty
lomakuvia, minkä ovessa olevat "ADULTS ONLY" ja "NOT
UNDER 18"-kyltit antoivat ymmärtää. Lukutaidoton
ymmärsi asian viimeistään katsomalla seinille
kiinnitettyjä pin-up-kuvia haarojaan levittelevistä naisia
- ja muutamista miehistä.

Lecter ei vastannut
vihaiseen katseeseen, vaan laski kameran tiskille. - Ehtiikö
tämän muistikortin sisältö "Soft
Boys"-lehden sisältöön?

Liikkeen omistaja tyytyi
vain räpäyttämään silmiään. - Se
painetaan ylihuomenna.....

Lecter teki jotain
itselleenkin omituista: hän tarttui liikkeen omistajaa
kauluksesta ja päryytti huuliaan silkasta vihasta, sylki
roiskuen. - Kuule. Nyt olet hiljaa ja lähetät tämän
kuvan painoon. Vain sillä on väliä.

Toisen kädet
huitoivat kuin tuulimyllyn siivet. - Hyvä on, hyvä on....

- Hienoa.

Liikkeen omistaja sai
rohkaisevan tuuppauksen, jonka ansiosta hän otti kameran,
kääntyi täristen ja suorastaan kiirehti verhojen
taakse.

Lecter virnisti tyhjälle
myymälälle ja asteli ulos. Nissanin käynnistettyään
hän ohjasi sen valtatielle ja ulos kaupungista, yrittäen
muistella mahdollisimman kallioista aluetta itsensä lopuksi. Se
olisi pelkurimaista, mutta nopeaa - aivan toista kuin lähtö
täältä Hougenin käden kautta...

***

Sander jauhoi
alahuultaan, lipoen vähän väliä pintaan
ilmestyvää verta kielellään. Hän oli ottanut
auton ja lähtenyt veljensä perään, sillä
Lecter oli jo pidemmän aikaa osoittanut tyytymättömyyttä
työhönsä..

Mutta
mitä veli oikeastaan aikoi tehdä...?

Nyt hän oli edennyt
varjostamisessaan ulos kaupungista, syrjäisille ja vaarallisille
teille.

Kädet käänsivät
rattia kevyesti. Toisella puolella oli kallio, toisella kaide, johon
oli kiinnitetty varoitus mutkaisesta tiestä... Tiellä oli
kevyttä lunta ja hiutaleita tuli silloin tällöin
lisää.

Nähdessään
edessään olevan näkymän, Sander painoi jarrua
enempiä ajattelematta ja painoi päänsä varovasti
vasten ratin pintaa, silkan shokin musertaessa hänet. Ennen kuin
aikuinen mies ehti tajuta, kyyneleet alkoivat virrata. Kaikesta
huolimatta, kaikki näkyi... Tajuaminen oli vain niin vaikeaa.

Lecter oli ajanut autonsa
vasten kalliota. Tuulilasi oli hajalla ja sen sirpaleet olivat
lentäneet lumeen... Konepelti näytti siltä kuin se
olisi taittunut kahtia...

Sander kohotti yllättäen
päänsä, avasi turvavyön ja lähes potkaisi
oven auki. Hän oli vähällä kaatui astuessaan
tielle, sillä lumen alla oli jäätä. Tästä
pienestä seikasta huolimatta hän kompuroi veljensä
auton luo, jättäen jälkeensä selvät
askeleet....

-
Niisan.... Niisan... Kuuletko?!

Sander tarttui
kuljettajanpuoleiseen oveen kaksin käsin, muttei saanut sitä
auki. Hetkeäkään ajattelematta hän iski oikealla
kädellään ikkunaa.

Luodinkestävä
lasi antoi periksi vasta usean iskun jälkeen. Sen takaa
paljastuivat Lecterin kasvot. Puoliavoimesta suusta vuoti verta.

Sander tarttui veljeään
olkapäästä ja ravisti, ajattelematta lainkaan toisen
vammoja.

Pää
heilui hetken typerästi, mutta sitten silmät avautuivat.
Lecter hymyili veljelleen. - Sinä.. Sinä olet
hullu.. Miksi..?

-
Niisan....

Lecter
kurtisti kulmiaan veljensä kyynelille. - Jos isä saisi
sinut kiinni... "Wanpakubouzu, täällä ei
itketä... Saat piiskaaa!!"....

Sander
naurahti heikosti, mutta huolestui Lecterin yskäistessä
verta, ilmeisesti keuhkojensa voimalla. - Niisan....

Lecter veti henkeä...
Liian hitaasti. - Lopeta.. Tapa minut. Ota autosi takakontista
bensiiniä... Sinullahan sitä on... Kun olet niin...
vainoharhainen sen kulutuksen suhteen...?

Sander otti askeleen
taaksepäin. - Minä...

- Tee se. Tee se, jos
rakastat veljeäsi.... Häivy sitten niin kauas kuin muistat
teitä... Tai vaikka ulkomaille...

Sander puri huultaan,
mutta taputti veljeään olkapäälle hyvästiksi,
kääntyi ja käveli autonsa takakontille. Hän nosti
luukun, otti sisältä kanisterin bensiiniä, avaten
korkin. Hän jätti korkin sisälle takakonttiin ja
käveli avoimen kanisterin kanssa veljensä auton luo.

Hän alkoi valuttaa
bensiiniä moottoritilaan. Pian neste valui yli, mutta siitä
Sander ei välittänyt. Kyyneleet alkoivat valua, mutta sekin
oli mitätön sivuseikka...

Lecter näytti
sulkeneen silmänsä...

Kun kanisteri oli tyhjä,
Sander palasi takaisin autolleen ja laittoi korkin paikalleen,
sulkien takakontin.

Istahtaessaan autoonsa ja
käynnistäessään sitä, Sander huomasi
veljensä etsivän jotain.

Turvavyön
napsahtaessa kiinni etsitty esine oli jo löytynyt.

Sander kääntyi
vielä kerran katsomaan veljeään ennen ajamistaan pois.
Hän näki tämän ottavan elämänsä
viimeiset hermosavut.

Kun tupakka ei tarjoaisi
enää nautintoa, se saisi toimia sytykkeenä.

***

Boz astui vihellellen
kauppaan. Ovet suhahtivat sivuun hänen edessään, joten
rauhallinen kulku jatkui keskeytymättä - edes kassaneidin
ahmiva tuijotus ei häirinnyt.

Mies
tiesi hyvin näyttävänsä oudolta. Hänellä
ei ollut lakkia tai muutakaan päähinettä ja siksi
lyhyemmäksi nyrhitty pään karvoitus - ironista kyllä,
bouzu - erottui selvästi, kuten myöskin korvaan
ammuttu reikä ja toista korvaa suojaava isokokoinen koru.
Ehjältä näyttävä korvakaan ei ollut täysin
ehjä - Boz oli menettänyt siitäkin palan.

Kaikki nämä oli
saatu menneisyydessä ja ne olivat vahvistaneet Bozin halua
muuttaa ulkomaille. Hän oli kuitenkin epäröinyt, mutta
vanhemman veljen kirje oli ollut viimeinen kannuste, joka oli saanut
tulemaan hänet tänne Tokioon.

Ennen kuin hän voisi
kohdata veljensä, hänen olisi ostettava.. tuliaisia.

Kassaneidin
haukankatseesta huolimatta Boz käveli hyllyjen väliin ja
huomasi tulleensa makeisosastolle. Hän tiesi Ridian pitävän
katkerasta suklaasta, joten hän otti mukaansa levyn, jonka
kääreessä luki "Cacao 70".

Alkoholiosastolta hän
kävi noutamassa pullean pullon, lehtitelineestä
"pehmolehden" ja suuntasi seuraavaksi kassalle.

Kaikki sujui hyvin
henkilötodistuksen näyttämistä myöten.

Ainoa ryppy asiointiin
tuli vasta silloin kun Boz oli astumaisillaan ovista ulos. Kassaneiti
purskahti nauruun, mitä luultavimmin oudolle nimelle.

Boz tyytyi vain
kiirehtimään askeliaan ja kaivamaan siinä samalla
housujensa taskusta esiin lapun, johon oli tulostettu Viktorin ja
muiden asunnon osoite. Täällä ei kannattanut kysyä
apua...

Pitkän
korttelikävelyn jälkeen Boz huomasi olevansa oikeassa
osoitteessa. Hän ei edes jaksanut ihmetellä paikallisten
ihmisten välinpitämättömyyttä, sillä
ilta hämärsi ja kylmä tuuli heilutti takinliepeitä
- lunta ei ollut. Eikä ilmeisesti täyttä, hiljaista
yötäkään.

Joku samassa rapussa
asuvista asukkaista meni sisälle ja Boz sillä samalla
ovenavauksella.

Boz katsahti seinällä
olevaan tauluun ja totesi "Smarobu"n asuvan toisessa
kerroksessa. Hän käveli portaat ylös, muovikassi
kahisten.

Hänen tarvitsi
soittaa kelloa oikeastaan vain puoliksi, sillä huoneistoista
alkoi kuulua ääniä.

Ovi avautui ja sen takaa
paljastui Ridia, yllään vain pelkkä pyyhe. Kauempaa
asunnosta kaikui riidanhaluisia huutoja.

Boz
kykeni vain olemaan paikoillaan tyrmistyneenä. Mitä
täällä oikein tapahtui?

Nainen räpäytti
silmiään ja näytti saavan puhekykynsä takaisin. -
He.. He pelaavat videopelejä.

Boz tuhahti ja kumartui
riisumaan kenkänsä, suoristautuen sitten. -.. Eikö
heillä ole elämää? Edes minun rakkaalla
isoveljelläni...?

Ridia näytti siltä,
että purskahtaisi nauruun. Hän kuitenkin kääntyi
ja lähti kävelemään pitkin käytävää.
Hän avasi yhden käytävän varrella olevista
ovista, mennen sitten sisälle ilmeisesti omaan huoneeseensa. Hän
sulki oven jäljessään, jättäen kulkureitin
avoimeksi.

Bozin ottamien askelten
myötä riidanhaluiset huudot kovenivat Viktorin selviksi
sanoiksi. - Aramu, ei sinun tarvitse matkia Jimi Hendrixiä siksi
että häviät!! Minä tuotatin nämä
laitteet Euroopasta kontaktieni kautta, muista se!

- .... Mutta....

Aramun puolustelun
katkaisi Maksim. - Anna se kitara tänne niin minä vedän
kunnon riffit!

Boz
tuhahti ilmaantuessaan eteiskäytävästä kaikkien
näkyville. Hän näki olohuoneen, jossa hänen
veljensä alaiset todellakin pelasivat jotakin kitara-aiheista
videopeliä. Näky oli kuin toisesta maailmasta.
Rautahermoinen Aramu inisi ja lähes aneli muovista kitaraa
itselleen lapsen tavoin, siinä missä Viktor istui sohvalla
tyynesti "konserttia" katsoen: Maksim soitti toisen
arvokkaaksi katsomalla muovimöykyllä pää
takakenossa, kuin jokin hevimuusikko ja hyppi... Surrealistista.

- Ahhemkrrhm.

Kaikkien kolmen katseet
kääntyivät Boziin tämän rykäistessä.
Maksim liukastui kesken hypyn ja lensi selkä sohvaa vasten,
kaikesta huolimatta voitonriemuinen hymy kasvoillaan.

Syyttävä sormi
tuntui tässä tilanteessa naurettavalta, mutta isoveli
ansaitsi sen, toivottavasti vain tämän kerran. - Te.. Te
pelaatte videopelejä? Uskomatonta.. Nyt voin sanoa nähneeni
kaiken....

Viktor hymyili
häpeävästi. - Käymme kyllä töissä,
mutta... Muuten on tylsää.

Bozin ilme lämpeni
hymyksi. - Ah.. No, voin sanoa että olette sopeutuneet
tapoihin.. Toin tuliaisia.

Maksim nousi itselleen
muristen lattialta ja tallensi tuloksensa, sammuttaen sitten
pelikonsolin ja vieden muovikitaran laitteen päälle. -
Tuliaisia...?

- Suklaata ja viskiä...
Sekä jonkun lehden...

Viktor kohotti kulmiaan
nähdessään Maksimin olkapäiden jännittyvän.

Maksim veti henkeä.
- ... Viskiä... Suntorya, tietty..?

- Nii-iin.. Ettekö
pidä siitä?

- Ei, se vain.. Muistan
vain erään.

Sekä Viktor että
Aramu näyttivät tajuavan asioiden oikean luonteen. Oli
löytynyt syy, miksi Maksim oli alkanut juomaan Suntorya
yömyssyinä, ollut haluton puhumaan enää mistään
mitään...

Painostavalta tuntuvan
hiljaisuuden jälkeen Viktor viittasi Bozin luokseen, ottaen
tämän kantaman kassin itselleen. Kiitos oli vain nyökkäys,
sillä sana olisi kuulostanut liian turhalta tähän
tilanteeseen...

Maksim kääntyi
takaisin muiden puoleen, pieni hymy huulillaan. Hän käveli
sohvan luo ja istahti Viktorin viereen, ottaen kassissa olevan pullon
lähes ahnain ottein. Sormet kuorivat paperin pois korkin
ympäriltä ja nirskahduksen jälkeen pullo oli auki.

Hän ei voinut estää
itseään ottamasta huikkaa. Viskin maun myötä
mieleen tulivat ne monet illat, joina hän oli istunut Joujin
kanssa baarissa sulkemisajan jälkeen.... He olivat vain puhuneet
ja puhuneet.. Itsestään, toiveistaan.. Tulevaisuudesta.
Kaikesta huolimatta Jouji oli vajonnut alas, väsynyt,
haaltunut... Maksim oli vannonut, ettei antaisi sen tapahtua
toistamiseen.. Loppu olikin sitten henkilökohtaista historiaa.

Maksim liikautti kättään
niin että kuului plopsahdus. Hän ojensi pullon Viktorille
ja alkoi tuijottamaan tatamia, nähden osaksi Aramun mustien
sukkien peittämät jalat. Käytävästä
kuului askelia ja Ridia tuli huoneeseen. Kassi kahahti taas ja
makeanhimon kehittänyt nainen sai päivänsä
piristäjän...

Maksim vei kädet
ohimoilleen. Ei, tämä ei joutunut humalasta... Ensimmäistä
kertaa elämässään hän halusi huutaa ilman
syytä.

Huudon sijaan hän
pakotti suustaan joukon sanoja. - ... Entä se lehti...? Näytä
sitä....

Viimeinen, kuoleva
kahahdus ja kasa kirkasväristä, kiiltävää
paperia ojentui Maksimin suuntaan.

Mies
nuolaisi sormeaan hajamielisesti ja oli aikeissa aloittaa lehden
selaamisen, mutta hänen silmänsä sattui huomaamaan
kansikuvan. - AEEEH!

Ridia
keskeytti kahden suklaapalan sensuellin imeskelyn kuullessaan
veljensä spontaanin huudon ja kurottui katsomaan. Vaikka hän
näki kuvan väärinpäin, se ei juurikaan muuttanut
asiasisältöä. - Ei voi olla totta... Jotain on kyllä
nyt pahasti vialla. Miksi meidän Joujimme esiintyy
törkylehdessä? Luulin, että hänellä olisi
kunniantuntoa....

Viktor otti lehden
itselleen ja selasi esiin varsinaisen sivun. - Huh... Hänestä
on vain tämä kuva.. Video olisi pahempi.. Mutta siltikin,
Hougen ja hän... Sen on täytynyt olla pakotusta tai sitten
huumeiden avulla.

Maksim rypisti kuonoaan
pelkälle ajatukselle. - Minä ainakin lähden. Aramu?

Vastauksena oli nyökkäys.

Viktor ei miettinyt asiaa
puoltakaan sekuntia. - Lähdetään heti aamusta.
Pikkuveikan on aika nähdä "Legendamme".

****
- 9
- 10
- 11
You need to be logged in to leave a review for this story.You need to be logged in to leave a review for this story.
Report Story

Jouji